sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Alkukantaista menoa Nuku Hivalla.

Ranskan Polynesia, Tyyni valtameri, Nuku Hiva, Festit ja putous.

Alamme tutustua saareen ja ensimmäisenä on listalla ruokakauppojen tarjonnan tarkistus. Satamassa on kalatori arkiaamuisin. Keltaevätonnikalaa on tarjolla kilotolkulla. Sushia siis. Onneksi olen varautunut tähän sushi riisillä ja suurella määrällä wasabia. Sataman vierestä löytyy myös tori, mistä saa tuoreet vihannekset ja hedelmät. Hintatasokin vähän alempi kuin Tahitilla.

Perjantaisin kiertää pieni vene, joka myy tuoreita hedelmiä. Erään kerran he kysyivät etukäteen mitä haluaisin ja tilasin joitakin hedelmiä. Yksi käsi (One Hand) banaaneita. (Ei siis tällä kertaa kokonaista terttua, jossa on noin 200 banaania) Papaija, pari avokadoa, muutama mango, pomeloita 5kpl. Ja joo voin ottaa muutaman carambolan. Kun toimitus saapui sain varmaan 2kg carambolaa, limejä, ja kaupan päälle pari avokadoa mitkä ovat täällä todella isoja. Ja tietysti nuo kaikki muut mitkä olin jo tilannut aikasemmin. En tiedä mitä siinä niitten carambola hedelmien kanssa tapahtui, mutta oli ne todella makeita ja tulihan ne syötyä. Arvatkaa kuinka paljon on vedetty erilaisia smoothieita! Tukkakin alkaa kohta taas kiiltämään. Ja toivottavasti pysymään päässä sillä viimeaikoina hiusten lähtö on ollut aikamoista.

Keltaevätonnikalaa

Kalastajat aamutuimaan hommissa.
Rannasta löytyy ravintola suhteellisen hyvällä wifillä ja kohtuullisilla hinnoilla. Poisson Cru Au le Coco tehdään täällä taatusti tuoreesta kalasta ja juuri puristetusta kookosmaidosta. Kyllästyykö tähän? En usko, välillä voi vaihtaa Sahshimiin. Alun shokin täyttämän surun jälkeen tämä alkaa vaikuttaa oikein mukavalta paikalta.

Tiedämme, että täällä alkaa isot festivaalit Ua pou saarella piakkoin. Kaikin puolin, olisi hyvä suunnitelma purjehtia mukava päivämatka viereiselle saarelle. Mutta. Festivaalien pitopaikka on saaren itäpuolella, johon tuulet puhaltavat välillä suoraan. Maksimissaan tähän satamaan otetaan 10 venettä festien ajaksi, joten emme taida lähteä tunkemaan paikalle. Tuoreessa muistissa on vielä ns. ulkoankkuroinnit Rapa Nuilla ja Pitcairnilla. Ihme, jos jotakin ei mene rikki, varsinkin, kun epäilemme, että veneitä saapuu satamaan varmaan enemmänkin. Toinen ankkurpaikka olisi saaren länsi puolella, mutta ilmeisesti sieltä ei pääse pääpaikalle kuin veneellä. Taxi veneitä on lupailtu, mutta hinnat ovat aika korkeita. Nuku hivalta on järjestetty lauttamatkta Uapoulle, hintalappu on on noin 60€/hlö meno paluulle. Yöpaikkaa ei saa, ellei pääse jonkun kannelle notkumaan. 4-päiväiset festit tulevat hiukan hintaviksi.

Kuulemme, että seuraavassa lahdessa on kylä, jossa pidetään Festien ns. kenraaliharjoitus seuraavana lauantaina ja päätämme vaihtaa ankkurilahtea. Saamme samalla haettua vettä. Vaikka Omahan tankit ovat suht isot niin olemme tankanneet viimeksi Tahitilla. Veneen pesu urakan jälkeen vedet alkavat olla vähissä. Taiohaen lahden vesijohtovesi ei ole juomakelpoista syystä tai toisesta. Starttaamme aamutuimaan Volvon. Matka on noin 8nm, joten parisen tuntia niin olemme jo seuraavassa lahdessa. Vaikuttaa mukavalta ja rantaudumme kivikkoiseen ”laituriin”. Ankkuri jollan perään ja köysi maihin.

Kohtaamme muitakin veneilijöitä ja osa porukasta on menossa vanilja farmille. Että halutaanko mukaan? Tottakai. Ensin kuitenkin jäätelöt kyläkaupasta ja sitten matkaan. Kävely kestää noin 20min ja nousemme aika jyrkkää tietä pitkin vuorta ylöspäin. Pian alamme hahmottaa laudasta rakennetun mökin, jonka ympärillä kasvaa kaiken maailman kasveja ja hepatkin ovat laiduntamassa vasoineen rinteellä. 

 
Pitihän siitä jyrkästä tiestä kuva saada.
Oikein viehättävä rouva ottaa meidät avosylin vastaan ja kertoo vaniljan kasvatuksesta. Toivottavasti muistan tämän oikein. Ensin täytyy kasvattaa puut, joita pitkin vanlija köynös alkaa ensin kiivetä ylös. Alas tullessa se laitetaan multaan josta se nousee uudestaan ylös. Tämä toistuu kolme kertaa. Kolmannella kerralla köynös tuottaa kukan. Kukka hedelmöitetään käsin, koska näillä saarilla ei ole oikeanlaista mehiläistä, joka hoitaisi homman. Ilmeisesti niitä ei ole olemassa enää juurikaan missään päin maailmaa. Tämän jälkeen kestää 9kk, jona aikana vanlija alkaa kasvattaa vihreitä palkoja, joista kuivatetaan vanilja tanko. Kaikki tämä kestää kestää noin 3 vuotta. Hedelmöitys tätyy tapahtua oikeana päivänä ja aamupäivän aikana, jotta vanilja tanko alkaa kasvaa.

Papaija puita

Vanlijan kukka.

Vanilja tangot vielä puussa.

Vanilja versojen äärellä.

Kukat on tarkistettava joka päivä. Näin ollen viljelijät ovat kiinni vaniljassa sesonkina aika tiukasti. Yhden tunnin aikana ammattilainen hedelmöittää noin 300 kukkaa. Mielenkiintoista todellakin. Alan ymmärtää miksi vanilja on suhteellisen kallista. Ilmeisesti vaniljaa voi myös tuottaa jotekin kemiallisesti. Ei ihan mennyt jakeluun, mutta nämä nyt pitäisi olla hyvää tavaraa. Kyllähän ne tuoksuukin. Ostimme kolme pakettia, jotka oli vakumoitu. Silti koko veneessä on vaniljan tuoksu. Nyt sitten tekemään vanilja kahvia ja vanilja rommia. 

Kuivatut valmiit vaniljat.
Pakko vielä kertoa tämän vanilja farmin asunnosta. Pariskunta tyttärineen asuu lautamökissä. Ensinäkemältä se näyttää kovin mukavalta tilavalla terassilla. Tarkempi katselu osoittaa, että talossa ei ole ikkunoita eikä ovia. Tuuli puhaltaa läpi keittiön terassille asti. Kulmista voi tirkistää sisään taloon. Eihän täällä toki muuta tarvitse kuin katon sadetta vastaan. Sängyn päällä on hyttysverkko. Olen tainnut todeta tämän ennekin, että suomalaiset kesäasunnot on paremmin rakennettu kuin nämä.

Alkaa olla lounastauko ja valumme innostuneena alas vanilja farmilta. Löydämme esiintymislavan ja istuskelemme nauttien riisistä ja grillatusta kanasta. Aterimet vaan on loppuneet kesken, joten tällä kertaa täytyy festari ruoka nauttia sormin. Ihmettelin kun myyjä tiukkasi meiltä halutaanko riisi kookoksella. Vastasin että pelkkä riisi on ok. Ilmeisesti riisi oli kuitenkin keitetty kookosmaitoon, koska se oli makeaa. Sitä ne siis yrittivät kysyä...
Rummuttaa haluaa!

Hyvältä näyttää esiintyjät puuttuvat vielä.
Paikalla on paljon veneilijöitä. Osa on tullut Taiohaen lahdesta taxilla. Paljon on nähtävää. Yksi mielenkiintoisimmista lienee tatuoini. Olen ymmärtänyt, että tatuoinnit ovat lähteneet täältä Polynesian alueelta (Älkää tuomitko, jos olen väärässä, mutta saa oikaista kyllä. Matruusi ei ole ollut tatuointien ystävä, toistaiseksi.) ja levinneet sitten muualle maailmaan. Joka tapauksessa paikalla oli nuorten miesten ryhmä. Yksi makasi tatuoitavana, yksi hoiti väriaineen ja toinen pisti reiät. Sain myöhemmin selville, että väriaine otetaan puussa kasvavista siemenistä. Kuvioilla on kaikilla jokin merkitys, mutta en ole vielä perehtynyt niihin sen enempää.
Tatuointia perinteisin työkaluin.
Paikalla on myös naisia, jotka useimmiten tekevät koruja. Tai muita käyttöesineitä. Korut valmistetaan siemenistä, lehmän luista tai sian hampaista. Toki meren antimet ovat myös edustettuna. Helmiä täällä saarilla ei käsitykseni mukaan suuremmin viljellä. Se tapahtuu Atolleilla.
Kori Polynesian tyyliin.

Ikiaikainen ase valmistumassa.

Kookoksen kuoresta valmistettu kulho. Veikkaisin sen olevan veden kantamiseen.
Varsinainen esitys alkaa iltapäivällä. Tanssit ovat historiallista kerrontaa. Ymmärrän sanan Uapou ja oletan heimojen lähtevän viereiselle saarelle sotaan. Kaiketi hankkimaan ruokaa. Siis metsästämään toisia ihmisiä.

Lienee heimopäällikkö.

Ukottavuutta löytyy. Tuo on sitten ihka aito.



Vaikuttaa sotapäälliköltä.






















Seuraavana päivänä alkaa vesiralli. Tarvitaan 1000l vettä. Vesikannuja on yhteensä 70l. Se siis tarkoittaa noin 15 kertaa rantaan ja takaisin jollalla. Onneksi kanssaveneilijä alkaa sääliä meitä ja lainaa kaksi kannua, joten kerta annos on yli 100l. Siinähän se päivä sitten vierähti. Tässä satamassa veden noutamisen tekee mielenkiintoiseksi se, että helpompi hana, veden kantamisen kannalta sijaitsee oikeastaan joensuistossa.

Vuorovesi on noin metrin, joten aika ajoin joudumme ajamaan kapeaa ja matalaa jokea pitkin. Välillä on noustava jollasta veteen ja kiskottava sitä perässä. Onneksi pohja on pelkkää hiekkaa. Samalla jalkapohjat saavat ilmaisen raspauksen. Vesi on täällä tummaa, johtuen tummasta hiekasta. Kuitenkin veden noustessa ylöspäin huomamme, että suistoalue on täynnä pieniä erivärisiä ja kuosisia rauskuja sekä mantoja. Harmi kun ei voinut ottaa kameraa mukaan. Sen verran märkää touhua veden roudaaminen oli.

Olemme kuulleet, että täällä on vesiputoksia ja pari niistä on jopa merkattu turisti karttaankin. Tosin tarkka sijainti on niistä vaikea hahmottaa. Lähdemme kuitenkin kylille ja kysymme paikallisilta tietä vesiputoksille. Meidät ohjataan päätielle ja kerrotaan matkan kestävän tunnin verran. Lähdemme tyytyväisenä kävelemään ja tuleehan tässä samalla ihaltua maisemiakin. Matka kestää ja kestää ja vihdoin näemme vesiputouksen, mutta se on ihan toisella puolelle laaksoa. Noh, ehkä sinne on sitten opasteet. Olemmehan kuulleet, että tällä saarella käy 60000 turistia joka vuosi. Kun ajattelee, että saarella asuu alle 3000 hlöä on se aikaimoinen määrä. Ymmärrämme kuitenkin pian, että tähän lasketaan kaikki ketkä tulevat risteilyaluksien kyydissä ja yleensä he viipyvät saarella yhden päivän ja jatkavat matkaa. Ei siis välttämättä kovin tuottoisaa paikallisille. Juomat ja ruoat ainakin jäävät myymättä.

Jatkamme matkaa, mutta minkäänlaista viitoitusta ei ole ja Kapteeni sanoo, että olemme kävelleet jo 1,5h. Nousemme muutenkin koko ajan ylöspäin ja laakso, jossa näimme putoksen on jäänyt taakse. Pidämme hetken tauon ja päätämme kääntyä takaisin. Ankkurilahteen on varmasti 2 tunnin kävely. Lampsimme alaspäin ja onneksemme yksi auto pysähtyy ja huikkaa, että hypätkää lavalle. Lavalla on jo nuorehko mies ja saamme englanniksi keskusteltua, että meillä on vene satamassa. Yritämme kysellä missä vesiputoukset ovat, mutta he sanovat, että olisi pitänyt jatkaa matkaa vuorille? Meillä oli tarkoitus kokeilla yhtä polkua alas laaksoon, mutta toteamme, että jatketaan huomenna. Istun tai olen kyykyssä tyytyväisenä pick upin lavalla ja puristan reunoista kiinni. Vähän hirvittää vauhti, mutta pääsemme kylälle turvallisesti. Nyt veneelle ja ruokaa kupuun!

Sen verran homma jäi Kapteenia painamaan, että täältä ei lähdetä ennekuin ne putoukset löytyvät. Olemme tutustuneet Leela nimeseen venekuntaan. Kyselemme sen Kapteenilta löysivätkö he putoukset reissullaan. Eivät kuulemma löytäneet. Olivat kävelleet ensin toista tietä ja nähneet jo putokset kun paikallinen mies oli tullut kysymään mitä teette täällä? Olivat sanoneet, että etsivät putouksia. Tähän mies oli sanonut, että ne eivät ole täällä. No me vain kävellään sitten, totesivat ja jatkoivat matkaa. He näkivät jo putouksen. Vähän myöhemmin sama tyyppi tuli uudestaan vastaan ja sama keskustelu jatkui. Hän oli ollut vakuuttava, mutta ystävällinen. Sanonut, että ette voi mennä putoksille täältä, vien teidät oikeaan paikaan. Niinpä hän oli vienyt heidät autolla ylös vuorelle (samaa tietä mitä mekin olimme kävelleet) ts. toiselle puolelle laaksoa missä he olivat olleet. Pysähtynyt ja antanut tarkat ohjeet mihin pitää kävellä jne. Hekään eivät löytäneet putouksia. Ts. paikka jota etsimme oli siellä missä Leelan porukka oli jo ollut. He kuitenkin olivat paikassa missä jonkinlainen muinainen kunikaan mukulakivi tie oli. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti löydämme sen.

Päätämme Aiskin kanssa lähteä tutkimaan Leelan ohjeen mukaan laakson toiselle puolelle. Näemme ihmisiä matkalla, mutta hipsimme vähin äänin eteenpäin. Matkaamme hiekkapohjaista tietä, joka alkaa pikkuhiljaa kaveta kunnes tulemme risteykseen. Olemme nähneet putouksen jo, joten valitsemme tien, joka näyttäisi menevän sinne suuntaan. Paikoin alkaa olla liejua ja lätäköitä, mutta selviämme niistä suhteellisen hyvin. Polku kapenee, mutta putouksen äänet voimistuvat. Jatkamme matkaa. Oikealla kiemurtelee joki. Joen toiselta puolelta kuuluu röhkäisy tai ehkä pikemminkin rääkäisy. Sikoja, taas.

Näimme niitä jo eilen. Silloin onneksi tuli auto, joka pysähtyi hetkeksi. Olimme nimittäin pikkuporsaiden ja emakon välissä. Ei välttämättä hyvä, mutta auto taisi pelästytää pikkuemakot syvemmälle metsään, joten ei se meistä sitten välittänyt. Kun auto jatkoi matkaa se kutsui pikkuisensa takaisin samalle puolelle tietä. Kaikkea sitä näkee, villisikoja. Vuohista ja niiden metsästyksestä täällä olin kuullut, mutta en sikojen.

Jatkamme matkaa ja lopulta on enää polku, joka päättyy aukiolle. Aukiolla on betoninen rakennelma, joka on varmaankin vedenpuhdistamo. Sen takana on patomainen betonirakennus, josta vesi on ohjattu puhdistamoon. Itse putous näkyy syvemmällä metsässä. No, kun tänne asti tultiin, niin viidakkoon sitten rämpimään loppumetrit. Olen vähän huolissani hyttysistä sillä olisi suositeltavaa, että en saa uutta dengue kuumetta. Tosin en ilmeiseti saa enää sitä samaa, kuumeita on kaiketi 4 erilaista. Taisi hyttysmyrkyt jäädä taas laittamatta, milloinkohan opin? Puolustuksekseni sanon, että aurinkovoide ja hyttysmyrkky yhdistettynä aikamoiseen hikoiluun ei tunnut kovinkaan miellyttävältä yhdistelmältä. Sitä on sitten vaatteissa silmissä ja suussa. Pyykkays tällä saarella maksaa noin 10€ 6:en kilon koneeellinen. Huomio tämä on 40 asteen pesu. 60 asteen pesu maksaa 15€. Tämä on siis hinta märkänä. Rumpukuivaus maksaa lisää. Näin ollen ajattelin pyykätä itse.
Matkalla putouksille.

Jostakin veden on tänne tultava.

Näitäkin oli matkalla.


Takaisin viidakkoon. Kapteeni on jo putouksella ja sen allakin. Kohina on aika kova ja keskustelu tapahtuu huutamalla. Päästiin perille! Vähän aikaa ehditään ihailla ja kastella itsemme putouksessa kunnes pienet pistävät pisteet ilmestyvät iholle. Kapteenin selkä on täynnä mustia pisteitä ja se alkaa jo repiä vaatteita mukaan. Pois täältä, mua syödään!
Vihdoinkin putouksella.


Alkaa matka takaisin ja parin päivän päästä paukamat ovat pahimmillaan ja kutiavat niin maan vietävästi! Viikon raapimisen jälkeen Kapteenikin alkaa ja olla sitä mieltä, että kannattiko? No saatiin muutama kuva ja jalat kipeiksi kävelystä, mutta ei ollut turistipaikka ei!


perjantai 20. joulukuuta 2019

Suru Hiva

Ranskan Polynesia, Nuku Hiva.

On jännittävää herätä uuteen paikkaan ensimmäistä kertaa. Se on se kaikkein hienoin hetki, ainakin minun mielestäni. Pääsee löytömatkailijaksi tutustumaan uusiin paikkoihin. Ruokakin maistuu erityisen hyvältä pitkän purjehduksen jälkeen satamassa. Aloitamme veneen pesulla, sillä joka paikka on suolakuorrutettu. Vastainen tuuli ja aallokko ovat pitäneet siitä huolen. Ensimmäinen päivä menee siivotessa ja on aika mennä maihin ja saada yhteys someen.

Purjehtiessa on aikaa ajatella läheisiä. Varmasti enemmän kuin työelämä arjessa. Uskon, että jokaisen matkapurjehtijan kauhein hetki on tulla satamaan, avata viestit ja huomata, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut.

Pikkuveljen muistolle Isosiskolta.

Lepää väsymyksesi, saa rauhaa.
Nyt sinulla on kaikki aika mitä tarvitset.

Tahtoisin tietää missä olet.
Tähtenä yötaivaalla, valaisten merta, jota kuljen.

Yö antaa minulle ajan muistaa sinua.
Elämääsi, joka kulki kanssani.

Puhun sinulle ajatuksissa.
Tulen pyytämään sinua turvaamaan matkani.
Niinkuin pyydän Isääkin. Olette siellä nyt yhdessä.

Pyydän hyvää tuulta, pienempiä aaltoja.
Ohjaa meidät oikeaan suuntaan.Näe se mitä minä en näe.
Tahdon ajatella, että katsot meitä.
Tietysti katsot ensin tyttäriäsi, mutta vilkaisethan myös meihin.
Vaikka silloin kun tytöt nukkuvat.

Nuku Juha, Pikkuveli. Kuulen äänesi. Näen kasvosi.
Ne saavat minut aina hymyilemään, osaat sen parhaiten.

Auringon lasku Taiohaen lahdella.

maanantai 16. joulukuuta 2019

Dengue kuume ja taiteilua kannella.

Tahitilta, Moorean, Apatakin ja Fakaravan kautta Nuku Hivalle.

Lopulta on jo lähes marraskuu kun pääsemme lähtemään Tahitilta. Kävi nimittäin niin, että Matruusi sai pienen piston hyttyseltä ja sairastui dengue kuumeseen. Lääkäri tenttasi olenko käynyt ylhäällä vuorilla tai ollut melomassa onkaloissa tai kävellyt metsässä. No en ole. Ilmeisesti sain piston kun käväisimme paikallisilla maatila markkinoilla, jossa oli eläimiä, hedelmiä ja kaiken maailman kauppatavaraa. Tämä tauti vei voimat kaiken kaikkiaan kuukaudeksi. Viikko kuumetta, viikko ripulia ja pari viikkoa oli vaan voimaton olo. No nyt on kuitenkin kaikki taas normaalisti. 

Tahitin lentokentän vieressä näkee usein tämän näyn.
Piipahdamme hetkeksi Moorealle, onhan se rankattu 10 kauneimman ankkuripaikan listalle. Komeaa siellä onkin ja viihdymme hyvin viikon verran. Yritämme etsiä hyvää sääikkunaa. Sellaista ei kuitenkaan oikeastaan tähän suuntaan ole. Tiedostamme, että tulee vastatuulireissu. Pasaatit puhaltavat välillä pohjoinen-itä-kaakko. Etelätuuli tai länsituuli kestää yleensä maksimissaan päivän tai vähemmän.


Moorea ilta-aurinkoa vasten.
Huomaamme itätuulen puhaltavan seuraavat muutamat päivät ja päätämme ottaa suunnan niin itään kuin mahdollista. Saamme ensimmäiseksi päiväksi suhteellisen hyvän sään ja etenemme kohtuullisesti. Pääsemme joten kuten Apatakille, joka on noin 60nm Fakaravasta länteen. Olimme kuulleet, että Apatakilla voisi nostaa veneen ylös, joten ajattelimme käväistä katsomassa. Ajamme sisään Apatakin länsipuolelta, pohjoisemmalta sisäänkäynniltä. Satumme suuaukolle kun trooppinen tuuli puhaltaa jotakuinkin +20kn idästä. Ei siis paljoa, mutta kun vuorovesivirta on sisääpäin ja trooppinen tuuli ehti tehdä aallokon atollin sisään, joka työntää ulospäin niin aallokko nousi suuaukolla suhteellisen pomppuiseksi. Aallokko torpaa vauhdin ja pompimme hetken aikaa paikoillamme.

Huomaan kun Kapteeni yrittää työntää Volvoon lisää kierroksia, mutta kaikki on jo käytössä. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää keula kohti aallokkoja ja jurnuttaa menemään. Nyt ei voi kääntyä sillä aallokko on kuitenkin sen kokoinen, että se voisi sivuttais suunnassa kipata meidät nurin. Omahalla ei voi peruuttaa suoraan sillä se kääntyy yleensä aina klo 7:män suuntaan. Ei haluta tietää mihin se kääntyy kovassa virrassa ja aallokossa.

Pääsemme kuitenkin etenemään. Tämä on ensimmäinen kerta kun Volvosta meinaa loppua tehot kesken. Kapteenin merkintä lokikirjaan: Passe Terhere, tosi paska aallokko, Volvo jakso just ja just. Hyyty? Tiedetään nyt sitten rajat tähänkin. Suunnistamme kohti karttaan merkattua ankkurointi paikkaa. Kun pääsemme perille, tuuli tyyntyy ja aallot katoavat alle tunnissa. Paikka on aivan paratiisimainen ja samme olla täällä ihan kahdestaan.

Seuraavana päivän sää on tyyni, tosin saamme pari kunnon sadekuuroa ja tuulta niskaan kun suuntaamme eteläiselle uloskäynnille. Näkyvyys katoaa hetkittäin huonoksi ja ajamme tutkalla varmuuden vuoksi. Kylä sijaitsee täällä päässä ja kyllähän se kaunis paikka onkin. Rauhaisan näköinen laguuni on riutan sisällä. Ajamme kuitenkin ulos, sillä uudet sadekuurot ovat jo tulossa. Ulkona on enemmän tilaa, eikä tarvitse pysyä väylällä.

Yksi sadekuuro, onneksi meni takaa ohi.
 Fakarava on meille jo tuttu paikka ja menemme sinne sisään vanhalla rutiinilla. Tosin aukko atolliin on täällä todella iso, joten vuorovesi tai aallokko eivät oikeastaan ole ongelma. Täällä saamme taas yhteyden internettiin ja viimeiset säätiedot ladattua. Kuuntelemme veneilijöiden suosimaa Radio Nettiä, jota pidetään SSB radiolla iltaisin ja aamuisin. Muutkin hakevat sääikkunaa Nuku Hivalle. Päädymme Kapteenin kanssa siihen, että hyvää sääikkunaa ei tule, joten sama se milloin lähdetään. Vastaista se on joka tapauksessa. Yritetään mahdollisimman paljon itään ja pohjoiseen. Matkaa Fakaravalta Nuku hivalle linnun tietä on noin 500nm. Me keräämme maileja noin 1000. Siitä voinee päätellä kuinka kivinen tämä reitti oli purjehtia. 

Sehän on Manta.
Aluksi pääsemme etenemään reilut 100nm suhteellisen nopeasti, mutta sitten alkaa tyyni alue. Lillimme ja ajamme koneella vuoroin pari vuorokautta. Pikkuhiljaa matka lyhenee. Kun matkaa on alle 300nm uskallan jo ajatella, että olemme perillä muutaman päivän päästä. Ei kuitenkaan olla, sillä lähestymme Nuku Hivaa noin 20nm päivässä. Maileja tulee vajaat 100 joka päivä, mutta Nuku Hiva ei lähesty. Nuo noin kolme päivää kestävät aina vaan.

Matkalla sattuu pieni episodi. Tosituuli puhaltaa noin 25kn. Aallot ovat jotakuinkin välillä 2-3m. Olen nukkumassa takana, korvatulpat korvilla. Herään yllättäen kovaan paukahdukseen. Kapteeni on jo kannella ja ryntään sinne perässä. Jotakin on hajonnut? On pimeää, mutta Kapteeni huomaa, että Genua on kokonaan auki, vaikka se oli reivattu. Huomamme, että Genoan rullan köysi on katkennut. Tarkoittaa sitä, että emme voi rullata sitä pois käytöstä. Purjeita on nyt hieman liikaa keliin nähden. Ensimmäisenä mieleen tuleva vaihtoehto, että purje lasketaan kannelle ja pakataan liinoilla kiinni. On kuitenkin pimeää ja tuuli sekä aallokko ovat melkoiset, joten tuo vaihtoehto tuntuu vaaralliselta. Purje saattaa pudota mereen ja haukata sisään vettä. Lisäksi matkaa Nuku Hivalle on vielä useampi sata mailia ja Genoa on oikeastaan tämän aluksen moottori, joten...

Emme tee mitään hätiköityä. Sen sijaan löysäämme isopurjeen ja laitamme genoan ”huonosti vireeseen”, jotta saamme vauhdin vähän maltillisemmaksi. Pärjäämme näin suht hyvin. On kuitenkin mahdollista, että tulee sadekuuroja ja puuskia, jolloin tilanne ei välttämättä ole enää kovin hyvä. Kapteeni pohtii tilannetta noin tunnin verran ja päädymme siihen, että pujotamme keulakannella köyden juoksuttamalla sen noin 30 kertaa rullan ympäri. Köyden pituus on noin 30m ja sen on saatava kannelle mahdollisimman suoraksi jokaisen kierron jälkeen. Kapteeni toteaa minulle, että joko olet keulapiikissä pujottamassa köyttä rullaan tai sitten vetämässä köyttä kannelle suoraksi ja välillä ohjaamassa alusta. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ole kovin houkutteleva, mutta valitsen jälkimmäisen.

Pelastusliivit sekä valjaat päälle ja kannelle. Kapteeni menee keulapiikkiin. Olemme keränneet köyden kannelle valmiiksi. Alkaa noin 2h urakka. Keula nousee ja laskee aika reilusti ja kapteeni on välillä vyötäröä myöden aalloissa. Minä konttaan kannella maston ja keulan väliä vieden ja vetäen köyttä. Joudun heittämään köyden kapteenille sillä ihan keulaan meno on ankkurpelin ja jollankiinnitysköysen saartama. Opin kuitenkin viskaamaan köyden aika näppärästi vastatuuleen! Kertaus on opintojen äiti. Arviolta 30:nen kierroksen jälkeen polvet ruvella alkaa kierrokset olla täynnä. Onneksi tuuliperäsin hoitaa homman hyvin eikä minun tarvitse juosta ruorille keraakaan. Vielä köyden pujotus kylkeä pitkin vinsille ja testaus. Yes, saamme rullan melkein kokonaan kiinni. Kaikki hyvin. Toistaiseksi.

Pari päivää myöhemmin saamme saman pamahduksen uudestaan. Voi kakka, köysi poikki taas. Ilmeisesti jotakin on rikkoutunut, koska olemme seilanneet samalla köydellä viimeisen vuoden ja nyt se yhtä äkkiä katkeaa kahdesti. Onneksi olemme varanneet köyttä sen verran, että sitä on vara pätkiä. Se näyttää aina katkeavan tuolta furlingin alkupäästä. Tämän opimme jo Brasiliaa kiertäessä. Vastatuulet ovat kuluttavia, vaikka niitä on ollut vasta viikon verran.

No, koska kertaus on opintojen äiti niin nyt menee aikaa vain tunnin verraan samaan hommaan. Sama työnjako ja nyt on päivä, joten hymykin alkaa välillä irtoamaan kun keinumme kannella aallokossa. Pimeässä on omat hyvät puolensa kun ei näe kuinka isot aallot pyyhkäisevät välillä kannen yli. Vesi on kuitenkin lämmintä, joten shokki ei ole kovikaan suuri. Suolakuorrutus on taattu. Suihkuun ja puhtaat vaatteet päälle. Tällä reissulla menee molemmilta useampi vaatekerta suolaan.

Olen kansivahdissa ja keli nyt on reipas, mutta ei mitenkään hurja. Pötkötän ruorin edessä katsellen Furuno TV:n dokumenttia kun kuulen aallon iskevän kylkeen. Tässä vaiheessa on jo myöhäistä, joten saan tynnyrillisen suolavettä päälle. Sananmukaisesti istun ammeessa. Ylimmät vedenpoistoaukot on vähän tukkeessa kun jonkun hiukset tuppaavat löytämään tiensä ihan joka paikkaan. Kapteeni nukkuu, joten yritän olla kiroilematta ääneen kovin paljoa ja samalla löytää ratkaisua reiän rassaamiseen. Ensin olen vähän kylmissäni, mutta päätään pysytellä kannella sillä Aiskin unet ovat olleet aika vähissä viimeisten päivien aikana. Pikkuhiljaa suolavaatteet kuivuvat päälle ja odottelen Kapteenin heräämistä. Kylmä ei tule sillä aurinko paistaa jo.

Yritämme kalastaa koko reissun ajan. Sillä olemme kuulleet, että täältä saa keltaevätonnikalaa. Nam. Ensimmäisestä nykystä katkesi peruke. Toisesta katksesi siima. Kolmannesta hajosi uistin. Yhdestä vieheestä ruostui koukut joten kala ei niissä enää pysynyt. Yritys hyvä 10 pistettä, tulos 0, kolme Rapalaa on kadonnut.

Yhteensä matkaamme noin 10 vuorokautta. Viimeinen puristus tulee kun olemme noin 20nm mailin päässä Hivasta sen länsi puolella. Saari sekoittaa viimeisetkin tuulet ja idästä tulevat aallot kiertävät saaren molemmilta puolilta ja yhtyvät sitten länsipuolella, jossa keikumme.

Purjehtiminen on kertakaikkiaan mahdotonta, jos päämäärä on Nuku Hiva. Luovutamme ja laitamme peltigenoan laulamaan. Kierroksia saa olla reippaasti, että pääsemme edes noin 5 solmun nopeuteen. Huomaamme, että joudumme ajamaan Taiohaen lahteen pimeässä tai jäämme lillimään suuaukolle noin yhdeksäksi tunniksi. Muut veneilijät sanovat kuitenkin, että sisään on helppo ajaa pimeässäkin ja päätämme yrittää sisään. Kaikki näyttää suhteellisen selkeältä. Linjataulut kiinni ja tutka päälle. Hyvinhän se sujuu. Pikkuhiljaa ankkurissa olevat veneet ilmestyvät pallukoina tutkan näyttöön ja valotkin alkavat näyttää selviltä. Ankkuri alas ja huh, olipahan puristus. Saavuimme 23.11. klo 20.30. Hyvät yöunet tulevat tarpeeseen.