Brasilia, kohti Uruguayta.

Vihdoin koitti hetki uloskirjautumiseen Angra dos Reis kaupungista. On jäähyväisten aika. Mario, joka toimi tulkkinamme ja kuljettajanamme koko ajan on tullut hyväksi ystäväksi. Lisäksi opimme tuntemaan paikallisia purjehtijoita. Tässä kohtaa haluan vielä muistella Regattaa, johon yllättäen jouduimme (pääsimme) mukaan.

Istuimme Clubin ravintolassa perinteisellä perjantai churascolla (grillaus illassa) kun Shamuin kapteeni tuli jututtamaan meitä. Hän kertoi, että seuraavana päivänä olisi 51 vuosi regatta eikä hänellä ole miehistöä. Osallistuminen olisi kuitenkin suotavaa, koska hän on Clubin sihteeri. Niinpä lupauduimme seuraavana aamuna miehistöksi hänelle.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että enhän minä osaa edes purjehtia! Että osallistuisin regattaan, jossa kuitenkin ajetaan purjeveneillä kilpaa! Omahan kapteeni toki soveltuu tähän, mutta, että minä, vaatimaton matruusi. Tarkemmin ajateltuna, olihan meillä jonkin verran kokemusta matka purjehtimisesta. Olimme juuri selvinneet Atlantilta melkein kahden kuukauden purjehduksesta ilman moottoria. Kenties, jopa minullakin on hänen silmin jonkin verran purjehdus kokemusta.

Olimme reippaasti paikalla aamutuimaan sopimuksen mukaan. Shamuin kapteeni oli värvännyt mukaan toisenkin pariskunnan. He ovat ilmeisesti hankkimassa omaa venettä ja tulossa clubin jäseniksi. Jännitys tiheni ja hädin tuskin olin saanut unta edellisenä yönä. En ole aikaisemmin osallistunut purjehduskilpailuun. Lähdimme ulos satamasta läheiselle lahdelle ja harjoittelimme pari kertaa vendoja (käännöksiä) ja kaikki alkoi muutaman harjoituksen jälkeen sujua mainiosti. Shamui on Brasilialais valmisteinen kopio Bavariasta. Pituutta noin 36-38 jalkaa. Henki oli hyvä ja Shamuin kapteeni oli sitä mieltä, että meillä on ehdottomasti Regatan paras miehistö! Veneet poukkoilivat levottomasti edestakaisin ennen lähtöä lahdelmalla. Shamuin Kapteenin tuttavat kävivät moikkaamassa ja olipa hänen veljensäkin mukana kilpailemassa omalla veneellä ja runsaalla miehistöllä. Moya veneen nuorin osallistuja oli sitä mieltä, että My daddy will win the race!

Startti alkoi ja olimme mainiosti sijoittuneet viimeiseksi. Käsityksemme mukaan piti tulla äänimerkki kolmesti ennen starttia. Merkkejä tuli kuitenkin vain kaksi ja Kapteenimme ilmoitti, että ilmeisesti kilpailu alkoi. Aloimme siis ajaa takaa kilpailijoitamme. Kapteeni otti komentokieleksi Englannin ja kaikki alkoi sujua saumattomasti. Pääsimme ohi yhdestä veneestä, sitten toisesta ja vielä kolmannestakin. Mainittakoon, että kolmas ohitus oli kilpapurjevene, joten olimme erittäin hyvällä alulla! Tuulta oli sopvasti ja Shamui oli kiertämässä pientä saarta ja vaihdoimme purjeet vastatuuli viritykseen. Eli kiristimme purjeet mahdollisimman tiukalle.

Tämän jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Shamuin kapteeni sanoi yht’äkkiä, että I don’t have a steering. Mikä tarkoittaa, että ohjaus on toimimaton. Hän toisti saman uudestaan hieman epäuskoisena. Tämän jälkeen Shamuin Kapteeni sujahti sisälle veneeseen ja kolinaa alkoi kuulua kun tavarat muuttivat paikkaa Kapteenin toimesta. Hän haki varaperäsinpinnan ja alkoi asentaa sitä paikolleen. Tässä vaiheessa tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Aiski alkoi säätää purjeita piihin. Minä aloin kapteenin kanssa asentamaan peräsin pinnaa. Shamuin Kapteeni halusi moottorin käyntiin, joten etsin avaimet ja starttasin koneen sillä aikaa kun hän ohjasi venettä. Varaohjaus on raskas ohjata, joten hänen oli keskyttävä siihen. Lisäksi etsin Kapteeni ohjeen mukaan sakset, joilla sain irti pultin jonka ruuvasin kiinni varaohjaukseen veneen lattiaan.

 

Lahtolaukaukausta odotellessa.

Kaikki saatiin paikoilleen ja Kapteenimme jotui tekemään päätöksen kisan keskeyttämisestä. Oli kuitenkin erittäin hauskaa ja nautimme todella mukavasta seurasta. Pääsimme mukaan viettämään iltaa muiden kilpailijoiden kanssa. Hauskaksi tilanteen teki huhut, jotka saivat uusia käänteitä illan myötä. Kuulin, että olin todellinen sankari ja korjannut veneen ohjauksen merellä. Toki Aiskikin sai osansa. Kommodori nimittäin sanoi että; Aiski was nothing, but Mia, she was something! No ei tosiaan Shamuin kapteeni kyllä mainitsi kuinka hienosti purjeet oli viritetty piihin. Se tarkoittaa, että keulapurje laitetaan pakittamaan ja isopurje laitetaan vetämään eteenpäin. Näin ollen vene pysyy lähes paikoillaan ja emme ajautuneet kivikkohin, joita olisi ollut aika lähellä. Saimme osallistumisesta vielä hienot Clubin T-paidat. Kiitos Angra Dos Reis club mukavasta seurasta!

Oli haikeaa jättää Angra dos Reis Clubi ja sen tutuksi tulleet ihmiset, mutta matka jatkuu. Lähdimme kohti Paratyta ja yövyimme ankkurissa sen lahdella. Tämän jälkeen suuntasimme kohti etelää päivämatkoja niin pitkälle kuin saaristoa riitti. Saimmehan hyvät vinkit ankkuripaikoista. Harmi vaan, että näihin luonnon saariin on hankala rantautua. Sademetsä on hyvin tiheä ja jos löytyy hiekkaranta siinä on usein jokin mökki tai asunto.

Poikkesimme pikaisesti Ubatubassa. Varmaankin hauskan nimen takia. Se on ihan ok paikka, mutta selkeästi turisteille tarkoitettu. Wifiä emme saaneet toimimaan koko kaupungissa. Sitä kuitenkin matkapurjehtija kaipaa aina rantautuessaan. Täällä piipahdimme vesieläinpuistossa katsomassa kilpparit, hait, alligaattorit yms. kaiken karvaiset ötökät. Olimme ankkurissa sillä kaupungissa ei ollut toimivaa satamaa.

Pysähdyimme ennen pidempää purjehdusta Ilhabela kaupungin edustalla. Olimme ankkurissa yhden yön verran. Tosin ensin ankkuripaikkaa oli hieman hankala löytää. Pysähdyimme kuitenkin vanhan kaupungin edustalle ja löysimme heti Turisti infon, josta saimme netin kautta kätevästi säätiedot. Paikka oli tosi viihtyisä. Menimme pikaisesti kahville ja eikä aikaakaan kun paikallinen herrasmies tuli kysymään oletteko tuosta punaisesta veneestä! Hän oli viettänyt pari viikkoa kuuluisan Delos (Delos tekee youtubeen paljon videoita reissuistaan) veneen miehistön kanssa ja kutsui meitäkin grillaamaan kotiinsa! Delos vene tuli Angra dos Reisin lahdelle päivää ennen lähtöämme. Emme siis ehtineet tutustua heihin. Valitettavasti sääikkuna vaati meitä lähtemään eteenpäin, joten tämä paikka jäi vähälle huomiolle. Ilhabela olisi varmasti tutustumisen arvoinen.

Kolmen päivän mukavan myötätuuli purjehduksen jälkeen olimme seuraavan saaren suojassa. Ilha de Santa Catarina tarjosi meille ankkuripaikan. Emme keksineet mistä olisimme päässeet maihin sillä tämä lahti oli todella matala. On jotenkin outoa, että veneilijöitä ei ole huomioitu mitenkään, vaikka Florianopolis kaupunki vaikutti tosi isolta. Menimme sisään eteläisestä päästä johtuen sillasta, joka on mantereen ja saaren välissä. Olimme ensimmäisen yön lähellä siltaa olevan sataman/clubin vieressä. Tuuli pääsi kuitenkin silloin puhaltamaan pitkältä ja olimme yön aikana siirtyneet pari sataa metriä kohti siltoja. Onneksi emme osuneet laituriin vaan ankkuri oli stopannut meidät suurin piirtein keskelle sataman sisäänmeno aukkoa. Olimme tähän asti luottaneet ankkuriin aika vakaasti, mutta nyt se kuitenkin luisti. Tosin virran vaiktutuksesta johtuen emme saaneet ns. ajettua sitä illalla kiinni kunnolla. Vene ei suostunut kääntymään tuulen suuntaan pakittamalla vaan kääntyi aina eri suuntaan kuin tuuli.

Päätimme pysähtyä erään päivän päätteeksi Laguna nimeseen kaupunkiin. Tulimme sisään aallonmurtajasta ja kas huomasimme Delfiinin hahmon rannalla. Katsos kun ovat tehneet Delfiinin patsaan tuonne. Meni hetki kun ajelimme rauhassa pitkin sisääntulo kanavaa. Vettä alkupäässä on noin 5m. Yht’äkkiä näimme suuren delfiinin hyppäävän veneen vierellä! Delfiinenjä oli koko  sisäsatama täynnä. Siellä delfiinit ja paikalliset kalastivat itselleen ruokaa sulassa sovussa. Täällä näin ensimmäisen kerran paikallisten heittävän rannalta verkkoja veteen ja kerivän ne sitten takaisin rannalle. Jäi epäselväksi mitä he näillä heittoverkoilla kalastivat, mutta näyttivät viihtyvän hyvin. Rannalla oli varmasti yli 10 ukkelia kalassa.

Delfiini, tosin aika kaukana nyt kun mulla on kamera!

Maisema sisaanajo vaylan varrella.

Ukkelit kalassa toisella puolella vaylaa.

Kuten aika usein, meillä on tapana mennä paikkoihin ilman sen kummempaa informaatiota. Näin ikäänkuin löydämme uusia paikkoja. Niin nytkin. Huomasimme kalastajien laiturin ja näytimme heille varakansiteria, josko saisimme polttoainetta. Heti meidät ohjattiin laituriin ja otettiin ystävällisesti vastaan. Aiskia jopa käytettiin autolla pankkiautomaatilla (heille ei käynyt pankkikortti), jotta saisimme tankattua. Tankkauksen jälkeen yritimme jatkaa matkaa kaupunkiin, mutta kun ajoimme kartan mukaan, jäimme pohjaan kiinni. Kalastuslaiturissa töissä olevat miehet auttoivat meidät takaisin laiturilla olevan remontoitavan aluksen kylkeen kiinni. Kun he olivat lopettaneet työpäivänsä yksi heistä tuli veneeseemme luotsaamaan meidät paikallisen Iate Clubin satamaan.

Ajoimme kartan mukaan maan päällä, joten kannattaa olla tarkkana, jos aikoo tähän satamaan. Mitään merimerkkejä ei ole, sillä pohjassa oleva hiekkakasa muuttaa paikkaa virran mukaan. Jäimme kiinni kertaalleen vaikka meillä oli ns. luotsi mukana. Omahan syväys on 2,6m joten kun kaiku näytti 2,4 oltiin jo aika tiukasti kiinni. Kiitos vahvan moottorin pääsimme omin avuin irti.

Omahan kippari ja luotsi, paikallinen kalastaja.

Ilmeisesti he olivat ilmoittaneet Iate Clubelle, että tarvitsemme yöpymispaikan sillä vastassa oli useita henkilöitä. Heidän laituripaikkansa oli meille liian matala. Saimme käyttää heidän poijuaan, joka oli noin 100m päässä clubin edustalla. Poiju oli meille ilmainen ja clubin kommodori käytti meitä seuraavanan päivänä Capitania dos Portos virastossa (Brasiliassa on laki, jonka mukaan meidän pitää ilmoittautua kyseiseen paikkaan jokaisessa kaupungissa johon rantaudumme). Lagunasta ei löydy Policia Feredalia, (maahantuloviranomainen) joten siellä emme käyneet. Nämä kaksi paikkaa tulisi käydä jokaisessa kaupungissa ensimmäisen sisäänkirjoittautumisen jälkeen. Rohkenen mainita, että emme heti välittömästi menneet em. virastoon. Niinhän siinä kävi, että upseeri saapui veneellemme kyselemään dokumenttejä. Toki ystävällisessä mielessä ja niinpä vaihdoimme siistimpää ylle ja menimme kiltisti virastoon, HETI.

Iate Clube Lagunan Kommodori on Ranskalainen ja kiertänyt maapallon kolmesti vuosina -74, -85 ja -90. Oli huikeaa miten meitä kohdeltiin tässäkin paikassa. Saimme heti apua moottorin kanssa.  Juuri korjatun moottorin jäähdytys vesi alkoi vuotaa ja Kapteeni halusi sen kuntoon. Tiivisteitä ei ole vaihdettu syystä tai toisesta. Paikallinen venekorjaaja tuli veneeseen ja hankki meille uudet o-renkaat ja tiivisti jäähdytysveden liitokset. Nyt se osuus on kunnossa. Kun Aiski kysyi mitä työ maksaa oli vastaus: Remember nice place Laguna! Ja käveli pois paikalta.

Minä tykkäsin kovasti tästä kaupungista. Vanha kaupunki, kalatori, ja mukavat ihmiset. Valitettavasti ilman ”luotsia” on vaikea päästä tähän kaupunkiin ja ainoa poiju on juuri tällä clubilla oleva poiju. Mainitsen vielä, että saimme Kommodorilta lahjaksi tuoreen kalan! Olihan se ihan super herkullinen. Kiitos vieraanvaraisuudesta Laguna!

Lagunan kalatori on veneissa ja ostajat laiturilla.

Olimme Lagunassa noin kaksi vuorkautta ja kun pieni sääikkuna aukesi päätimme jatkaa matkaa. Meille tulisi kiirus sillä matkaa Rio Grandeen on reilut 300nm ja sääikkuna antaa aikaa vain 2,5 vrk. Näin ollen matkavauhti on pidettävä yli 5,5nm tunnissa. Pysyimme aikataulussa moottorin avulla, mutta tuuli alkoi puhaltaa sääennusteen vastaisesti ja jouduimme kryssimään isopurjeen ja moottorin avulla viimeiset 6h kovassa aallokossa ja vastatuulessa. Ennuste kertoi, että tuulen piti olla 8kn lännestä. Pahimmillaan tuuli nousi noin 35kn ja puhalsi etelä-lounaasta. Olimme jättäneet ankkurin keulalle (joku kummallinen ajatusvirhe) näin ollen ketjun aukosta menee vesi sisään keulaboksiin. Niinhän siinä kävi, että pilssihälytin laukesi ja Kapteeni joutui tyhjentämään keulaboksin vedestä noin vartin välein. Omahassa ankkuriketjun varasto on yhteydessä veneen sisätiloihin luukun kautta. Sieltä vedenpoisto on johdettu pilssiä pitkin letkulla veneen syvimpään kohtaan. Tästä on yhteys pilssipumpulla takaisin mereen. Kaikki oli siis hoidossa, mutta vaati Kapteenin huomiota sisällä kun minä olisin suonut hänen olevan ruorissa.

Rio Grande on viimeinen kaupunki, jossa voi uloskirjoittautua Brasiliassa. Meillä alkaa olla kiire, sillä viisumi umpeutuu 20.11 ja siihen on aikaa noin viikko. Näyttää kuitenkin siltä, että saamme sääikkunan kohti Uruguayta ennen em. päivämäärää. Tämä on iso teollisuuskaupunki jossa käy isot rahtilaivat tuomassa ja viemässä tavaraa. Olemme nyt Rio Grande Yatch Cluben laiturissa. Tähän meidät ystävällisesti ohjattiin paikallisten klubilaisten vastaanottamana. Olipa mukava päästä satamaan kylkikiinnitykseen kahden huonosti nukutun yön jälkeen.

Uloskirjautuminen olikin taas mielenkiintoinen. Heti maanantai aamuna menimme kirjoittautumaan sisään kaupunkiin ajatuksena katsoa säät ja muut rauhassa ja lähteä kun sääikkuna aukeaa. Kävi kuitenkin niin, että Policia Feredal leimasi passimme ulos. Ajattelimme, että ok, nyt ainakin päästään pois, vaikka asiat menevät nyt väärässä järjestyksessä. Jatkoimme siitä sitten laivaston tukikohtaan. Siellä kaikki sujui hyvin ja meitä auttoi oikein hyvää englantia puhuva Rouva laivastosta. He tulivat vielä erikseen sanomaan, että eivät halua meidän lähtevän huonoon säähän ja näin ollen meillä on aikaa noin 2vrk poistua maasta. Muutoin joudumme tekemään uloskirjoittaumisen uudestaan. Huh heijaa, ei oltu katsottu säätä vielä kovin tarkasti.

Pyysimme osoitetta vielä tulliin ja ensin meidät ohjattiin väärään tulliin. En ihan tiedä miksi tai mikä paikka se oli, mutta sieltä meidät ohjattiin toisaalle eri tulliin, joka sijaitsi tankkerisatamassa. Pienen pyörimisen jälkeen löytyi oikea ovi. Tässä paikassa olikin varsin puhelias setä. Hän oli nuorena miehenä ollut Brasilian laivastossa ja käynyt suomessa laivostovierailulla. Ilmeisesti vuonna 1985. Voi sitä hurjaa puhetulvaa jonka saimme kuulla Suomesta, saunasta ja tietysti suomalaisista nuorista naisista, joita hän oli tavannut. Siihen aikaan Brasiliassa oli varsin konservatiivinen suhde miesten ja naisten suhteen. Suomessa sen sijaan oli todella vapaata ja hänelle se oli ollut aluksi kauhistus, mutta avannut silmät nuoren parikymppisen miehen elämässä. On muitakin tapoja elää kuin silloinen Latinalainen Amerikka.

Satamaan palattuamme katsoimme säätä ja totesimme: lähdetään tänä iltana ja rantaudutaan La Palomaan. Se on ensimmäinen satama Uruguayn puolella. Muuta sääikkunaa ei ole ennen kuin viisumi umpeutuu. Emme ihan tarkkaan tienneet voiko La Palomassa kirjoittautua maahan sisään, mutta Noonsiten mukaan se pitäisi onnistua.

Mukavan rauhallinen purjehdus alkoi pienessä vastatuulessa, mutta kääntyisi myötäiseksi yön Uruguayhin, La Palomaan aamupäivällä, joten meillä oli mukavasti aikaa ennekuin kovempi keli alkaisi illalla. Saimme taas mukavan vastaanoton. Paikallinen veneen omistaja kävi vielä erikseen sanomassa, että kannattaa kiinnittää vielä perä poijuihin, koska tuuli kääntyy ja voimistuu illalla. Olemme todella tukevassa betonilaiturissa kylkikiinnityksellä. Lisäksi meillä on kaksi peräpoijua ja keula kiinni laiturissa molemmin puolin. Pysymme kyllä, mutta puuskat kallistavat venettä ja painavat meidät aikaajoin kyljestä kiinni laituriin. La Paloma on aika karu satama ja kylä on todella hiljainen juuri nyt. Ilmeisesti tämä kuitenkin elää tursimista sillä ravintoloita on runsaasti tarjolla.