Reunionin saari tutuksi.

Reunion, Intian valtameri.

Intian valtamerellä meillä oli hieman ongelmia sään saamisen kanssa. Käytämme edelleen SSB radiota ja Australian rannikkotukikohtiin alkoi olla jo matkaa ja toisaalta emme vielä saaneet yhteyttä Afrikan tukikohtiin. Tähän saimmekin hienosti apua Suomesta. Erityiset kiitokset ansaitsevat radioamatöörit, jota väsymättä jaksoivat olla meihin yhteydessä matkan aikana. Montakaan päivää ei reissun aikana ollut, jolloin ei olisi tullut uutisia suomesta.

Viimeinen pinnistys oli vielä päivää ennen satamaan tuloa. Saimme vastaiset tuulet parin päivän tyynen kelin jälkeen. Jäimme odottamaan satamaan pääsyä Reunionin pohjoiselle osalle, josta saimme suojaa tällä kertaa lännestä tulevaan tuuleen. Aamulla klo 8.30 on oltava satamassa ja maahantuloviranomaiset ovat meitä vastassa. Tästä ei saa myöhästyä emmekä toisaalta saa tulla satamaan liian aikaisin. Melinan Kapteenikin on ollut meihin jo yhteydessä ja hoitanut maahantulopaperit valmiiksi.

Melinan Kapteeni, odottaa laiturilla kun käännymme aallonmurtajien jälkeen satama altaaseen. Suomen lippu heiluu iloisesti ja olemme ainakin varmoja mihin väliin Omaha pitää tuupata. Hiukan jännittää miten alus saadaan taipumaan sillä välit tässä satamassa eivät ole kovin suuria. Tai sitten olemme vain ruosteessa vuosien ankkuroinnin jälkeen? Satama on todella suojainen. Tuulta ei ole yhtään, eikä aallon värettäkään näy. Kapteeni uskaltautuukin ajamaan laituriin perä edellä. Pian köydet on kiinni ja 40 päivän seiluu takana. Papereiden hoitoa odotellessa Ilkka vielä yllättää meidät oikein raikkailla maahantulo drinkeillä.

Kuka mahtaa olla laiturin kuningas?

Saavuimme maahan maanantaina, mutta kaupat ovatkin kiinni. Tänään on Orjien vapautumisen muistopäivä. Ei siis vielä ruokakauppaan, tuoreruoka saa odottaa. Ensimmäinen päivä menee ihmetellessä ja kunnon yöunet tulevat tarpeeseen. Olemme nukkuneet viime yönä vuoroin muutaman tunnin pätkissä.

Hommat aloitetaan seuraavana päivänä, mutta ensin ruokakauppaan ja paikalliset rommit hakuseen. Käy ilmi, että tälläkin saarella viljellään paljon vaniljaa, sokeriruokoa, mausteita, pippureita, chilejä yms. Suolan valmistus altaatkin löytyvät. Vaniljalla maustettu rommi, kahvi tai oikeastaan mikä tahansa vaniljan makuinen kuuluu tämän veneen vakiovarustukseen.

Suolaa ja suola altaat.

Nyt on kuitenkin aika pestä kannet ja kyljet. Siihen sopiikin oivallisesti vedentekokoneen vara painepesuri. Kyllä tämä laite olisi pitänyt hankkia jo ajat sitten. Matot, rallit, tretmasters kansipinnoilta yms. lähtee kaikki lika tosi helposti ja vaivatta puhtaaksi. Runkoon palanut suola ei vaan irtoa. Vuosi sitten maalattu kylki on täynnä valkoista kalkin näköistä tahraa. Ilmeisesti suolakiteet ovat jotenkin palaneet kiinni kuumaan kylkeen. Valkoisessa kannessa niitä ei näy, joten eivät haittaa, mutta punainen kylki on vähän tylsän näköinen. Useampi päivä menee pyykätessä ja siivotessa silti vene tuntuu olevan yhtä sekaisin kuin ennenkin, plääh…

Jouluksi tehdään kuitenkin kinkkua uunissa sekä Matruusin lempparia, Italian salaattia. Kunnon lanttulaatikkokin maistuisi ja karjalanpaisti, mutta niihin ei löydy tähän hätään aineksia tältä saarelta.

Jouluruokaa by Omaha.

Iloksemme saamme vieraaksi ystäviä suomesta. Suomi listaa on kirjoitettu jo aikapäivät sitten mitä sieltä haluttaisiin. Suomalaista sinappia, Fazerin suklaata, salmiakkia, lehtiä ja tietty veneen varaosia. Saatiin sitten paljon enemmän kuin pyydettiin. Ystävät olivat muistaneet meitä vaikka millä lahjoilla. Herranjestas mitkä tuliaiset, kyllä näillä jaksaa suomeen saakka.

Viimeiseen asti vähän jännitetään pääseekö ystäviemme lento tulemaan vai ei. Olen jossakin vaiheessa jo ihan varma, että eihän se onnistu kun tauti tilanne vaan pahenee koko ajan. Vastoin kaikkia odotuksia Mia ja Touho tupsahtavat satamaan odotettuun aikaan. Kyllä on mukava nähdä ystäviä pitkästä aikaa.

Onneksi vieraamme ovat tietoisia venehommista sillä emme ehtineet tehdä huoltotöitä vielä kovinkaan pitkälle. Matkalla Reunionille alkoi hanoista tihkua ruosteista vettä. Vesitankki on kärsinyt Broomessa tehdystä suolahuuhtelusta. Onneksi aktiivihiili puhdistaa juomavesihanasta tulevan veden. Vähän jännittä mitä sieltä mahtaa löytyä? Tarkempi tarkastelu sai aikaan vain perusteellisen pesun, tämäkin oli yllättävän kiva suorittaa painepesurilla. Omahan vesitankeissa on isot luukut ja ne on runkotankit. Parin päivän homma kuitenkin.

Kapteeni vaihtaa tehokkaamman vesipumpun. Sen mikä on kertaalleen ollut korjattuna ausseissa, mikä oli tarkoitettu vedentekokoneelle. Se aiheutti jostakin syystä lämminvesivaraajan varoventtiilin rikkoutumisen ja vettä alkoi tihkua vettä vähän sieltä sun täältä. Pölynimuri alkaa vedellä viimeisiään. Siinä ei toimi enää mikään nappula ja jos sen haluaa toimivan sitä pitää jysäyttää kunnolla lattiaan. Pakastin alkoi oireilla jo matkalla. -14 ei riitä pakastimen lämpötilaksi. Tarvitaan kylmäkone huoltaja. Furunon näyttö on viety huoltoon, mutta he eivät saa sille tehtyä mitään.

Käy ilmi, että lämminvesivaraajan varoventtiili on helpointa tilata suomesta. Kiitos DHL ripeän lähetyksen ja ystäviemme ketjun, jotka toimittavat noutoja ja vientejä pitkin pääkaupunkiseutuja. Kiitos myös Oy Esco Ab ripeästi toimitetusta Furunon kaukosäätimestä. Paikallinen furuno olisi tilannut sen ranskasta 10 päivässä, (enkä olisi uskonut, että se olisi tullut oikeasti 10:ssä päivässä). Ystäviemme ketju toimitti sen alle viikossa. Kenties saamme näytön toimimaan sillä? Furuno aiheuttaa vieläkin haasteita, mutta nyt saimme keskustelun aukeamaan paremmin Suomen Furunolle, joten toivoa on.

Ensimmäiset 5 päivää menee venehommissa. Mia ja Touho ovat oikein oivaa veneorja kastia. Vietämme Uuden vuoden mukavasti veneessä kokaten yhdessä ruokaa. Onneksi päätimme näin, sillä käy ilmi, että mitkään ravintolat eivät ole auki uuden vuoden aattona. Tytöt eivät jaksa valvoa edes keskiyölle ja sänky kutsuu heitä katkarapu / sushi illallisen jälkeen.

Välillä pitää parturoida kapteenin kuontalo.

Autoa ei saatu vuokrattua ennen maanantaina. Se olikin haaste. Olimme tästä kuulleet huhuja jo aikaisemmin, että täällä on sesonki, hinnat on tapissa ja saatavuus hankalaa. Kun kuulimme Melinan kipparin hankaluudet varata autoa netin kautta, päätimme kävellä pariin liikkeeseen henkilökohtaisesti. Ensimmäinen oli nou nou. Toisessakin oli ensin nou nou, kun ymmärsimme kertoa tarvitsevamme auton vasta maanantaina alkoi homma pelittämään paremmin. Oltiin Mian kanssa kahdestaan autonhaku reissulla ja totesin, että nyt saattaa sitten tulla ihan mikä tahansa veljenpojanserkunauto meille, mutta hinta oli kohtuullinen verrattuna muuhun hintatasoon ja ainoa vaihtoehto, joten varaus tehtiin. Kysyin vielä mikähän auto mahtaa olla kysessä. Vastaus oli Peogeot jotain. Kaveri puhui vain ranskaa.

Sunnuntaille on varattu sukellus. Varaamme yhtiön sen mukaan missä näyttäisi olevan paras alus. Järeä alumiinivene kohtuullisella moottorilla. Hinnat ovat sopivat. Nimet sekä sukellusluokitukset otetaan ylös. Sukellus paikka on kallioinen pienine onkaloineen, noin 20min venematkan päässä. Täällä on paljon elämää myös sellaisia pikku mönkijäisiä, mitä en ole aikaisemmin nähnyt. Erittäin leppoisa mukava sunnuntai päivä rennossa porukassa. Oppaamme on ilmeisesti työsukeltaja. Hänen räpyläpotkunsa ei siis todellakaan ole kovin kehittynyt. Muutoin oikein mukava mies vaikkakin englannin kielen taito ei ihan ole hanskassa, mutta yritystä on, joten olemme oikein tyytyväisiä. Täällä ei ole kovinkaan yleistä, että osattaisiin puhua englantia. Nuoretkaan ihmiset eivät sitä puhu. Paras vastaus oli nuorehkolta neidiltä kun kysyin häneltä puhutko Englantia? Aijai jai jai jai.

Sukellukseen valmistumista. Aiskin Gopro sai vedet sisäänsä tällä sukelluksella, mutta tämä kuva oli säästynyt.

Aamulla menen Touhon kanssa hakemaan autoa. Meille annetaan jopa kaksi eri vaihtoehtoa. Peogeot ja Renault. Molemmat kokoa mini, neliovisia kuitenkin, mutta kummassakaan ei toimi ilmastointi. Kolhuja siellä sun täällä. Valitse näistä nyt sitten? Ehdotan valkoista Peogeottia, jota aurinko ei ehkä kuumentaisi niin paljon kuin tummaa rellua. Vuokraaja ei puhu englantia ja yrittää selittä jotakin, että stop! Että pitää pysähtyä. No me Touhon kanssa, että ei me ajeta ihmisten yli kyllä me pysähdytään?! Sitten hän tulee autolle ja avaa konepellin, morning, water. Asia selvä lisätään aamulla vettä jäähdyttimeen. Jaaha nyt vähän jännittää.

Aamulla ajellaan rantatietä pitkin kohti St Pierreä, eli etelään. Ihaillaan maisemia ja pysähdytään rannalle. Päästään ihan perillekin Pierreen ja aikamme pyörittyä siellä päätetään ajaa takaisin satamaan. Tällä kertaa moottoritietä pitkin. Touho ei oikein löydä 5 vaihdetta. Vaihdekepin nuppi ei ole alkuperäinen. Eikä se laatikkokaan taida ihan hyvin toimia. Kesken kiireisimmän motarin huomataan, että lämmöt nousi vähän ylös ja konepelti alkaa savuttaa. Ymmärrettiin heti mitä sillä stop merkillä tarkoitetiin. Motarin reunaan ja jäähdyttelemään. Vettä ei pysty lisäämään kun kone on kuuma. Lämmöt kuitenkin tasaantuvat ja päätämme jatkaa matkaa. Nyt vähän alhaisemmilla kierroksilla kun vitonenkin löytyy vaihdelaatikosta.

St Pierren iltaruuhka.

Länsirannikko

St Paul

Rakennusarkkitehtuuri on viehättävää.

Outo haju kuitenkin puskee ulos, mutta ehkä se tulee edellä olevasta autosta? Tai tuosta mikä vaihtaa rengasta penkereellä? Ajamme alas motarin rampista, kohteena luolat, joissa oli aikojen alussa ranskalaisetkin asuneet. Nyt kuitenkin selviää, että kyllä se on tämä meidän auto, kun haisee. Konepellin alkaa alkaa tulla savua ja kurvaamme lähimpään parkkiin. Konepelti auki ja jäähtymään. Nyt näyttää siltä, että ehkä öljyäkään ei ollut tarpeeksi. Okay, tämä auto pitää saada vaihtoon eihän tällä uskalla mihinkään mennä!

Lähetämme tekstiviestin kaverille ranskaksi käännettynä sillä hän ei osaa englantia. Puhuminen puhelimella ei tuota tulosta. Käy kuitenkin selväksi, että hän olisi tulossa 10:ssä minuutissa. Kolmannen kerran kun otimme yhteyttä, noin 15 minuutin välein, hän saapui apujoukkojen kera. Oli kyllä kovasti pahoillaan ja näin saimme Rellun! Jipii. Seikkailu se näköjään tuli tästäkin hommasta.

Rellu olikin selkeästi paremmassa kunnossa ja kyyditsi meitä lähes kaikkialle, paitsi 11% nousulla olevaan vesiputoukseen rankassa vesissateessa. Renkaat ei vain pitäneet.

Ensimmäiseksi haluamme nähdä tulivuoren, joka oli hiukan purkautunutkin viime viikolla. Parin tunnin ajo toi eteemme upeat maisemat kraaterista. Päätimme kävellä polkua niin pitkälle kun päästään ja tunnin verran siinä taaperrettiin. Varsinainen tulivuoren huippu oli kuitenkin suljettu sen purkautumisen vuoksi. Emme havainneet enää mitään toimintaa. Upeat maisemat kuitenkin.

Nyt ollaan pilvien tasalla.

Vielä vähän matkaa tulivuorelle.

Monimuotoinen sanalla voi kuvailla tämän saaren luontoa.

Siellä on keskellä hertta.

Mia ja Miia tulivuorella.

Seuraavan päivänä päädytään siihen, että kierretään saari vastapäivään. Matkalla pysähdyttiin Vanilja farmille ja ihailtiin maisemia. Yritimme jo em. hienolle vesiputoukselle, mutta päivä ei ollut meille otollinen. Vesisadetta oli liikaa ja tiet liukkaita, serpenttiinin muotoisia. Jouduimme luovuttamaan, mutta näimme sentään joen ja pieniä putouksia matkalla, johon rohkeimmat kastautuivat. Ruokailu paikallisessa kyläkuppilassa ja banaanit katukauppiaalta evääksi. Matka jatkuu takaisin Le Port satamaan.

Vaniljan kuivatukseen käytettäviä laareja

Vielä keskeneräisiä vanilja palkoja.

Tämän lähemmäksi emme isoa vesiputousta päässeet.

Kapteenin pitää jäädä veneeseen tänään sillä kylmälaitekorjaaja saatiin vihdoin paikalle. Mia, Miia ja Touho lähtevät tällä kertaa vähän lähemmäksi. Kohteeksi otetaan Villele kylän museo. Nykyinen museo on kuulunut Panon-Despassayns perheelle. Talo on rakennettu vuosina 1775-1788. He ovat luovuttaneet sen museo käyttöön 1974.

Seuraavaana päivän kiipeämme ylös Cilaon kylään. Maisemat on huikeat ja onni suosii meitä kelin suhteen. Tiet ovat kuivat ja vältymme vesisateilta lähes kokonaan. Koko päivä reissataan ja parasta taisi olla maisema kahvilassa nautitut suklaaleivokset hyvän kahvin kera.

Cilaon kaupunki vuorien keskellä.

Cilao.

Kissa päiväunilla ravintolan vierellä. Kyllä se varmaan tietää koska alkaa sataa? Kun kissa lähtee niin mekin lähdetään.

Keskellä pilkottaa asuinrakennuksia, tuolta me ajoimme tänne.

Pakastimeen ajetaan uudet kylmäaineet ja parin päivän päästä paineet tarkistetaan. Sehän alkaa vaikuttaa lähes normaalilta. Nyt on jo -18 astetta. Tämä riittänee. Kylmäkorjaaja on kyllä sitä mieltä, että kompressori pitäisi vaihtaa. Me ei vielä lämmetä tälle ajatukselle.

Tämäkin loma alkaa olla ohi ja nyt on vietävä Touho ja Mia lentokentälle. Onneksi lähdemme ajoissa, sillä ilmeisesti vesisateet ovat aiheuttaneet sen, että toinen kaista motaria on pois käytöstä. Ajamme kentälle lähes 3h normaalin puolen tunnin sijaan. Kaikki hyvin kuitenkin, ehdimme ajoissa ja on aika sanoa heipat. Kiitos Mia ja Touho ja kiitos kuvista!

Sataman asukki. 

Veneen laittaminen purjehduskuntoon alkaa sillä toivomme pääsevämme jatkamaan matkaa jo parin päivän päästä. Se ei kuitenkaan onnistu sillä sää ei vaikuta hyvältä. Olemme odottaneet jo pari viikkoa ja nyt näyttää siltä, että pääsemme lähtemään huomenna aamulla 25.1.

MAN OVERBOARD!

Intian Valtameri, Australian Broomesta Reunionille. 8.11-20.12.2021

Ilta alkaa hämärtää kun Omaha lipuu ulos satama alueelta. Alkaa pitkä matka kohti Reunionia. Noin 3600nm. Olen arvoinut matka ajaksi noin 40 päivää. Ajattelimme pysähtyä Rowley Shoals riutalle pariksi päiväksi snorklaamaan. Sehän on ihan matkan varrella. Tuuli on vastainen, joten aloitamme sisukkaasti krysssimisen. Ensin otettava suunta lähes kaakkoon, jotta myöhemmin olisi helpompi kurssi kohti päämäärää. Matruusi voi pahoin melkein koko matkan, mutta lopulta 2 päivän purjehduksen jälkeen pääsemme riutalle. Olemme sopineet, että ajamme sisään riuttoihin aina niin, että virta on hiukan vastainen. Näin ollen peruuttaminen on helpompaa.

Kapteeni päättää kuitenkin ajaa sisään pienessä myötävirrassa. Onhan siellä joku alus jo sisällä. Menen keulalle katsomaan pohjaa. Aika pian se osoittautuu ihan turhaksi sillä vesi on niin kirkasta, että en osaa sanoa onko alla 50cm vettä vai 15metriä vettä. Isoja koralleja siinä ainakin näyttää olevan. Kapteeni jatkaa matkaa ja kohta kuuluu kauhea kiroaminen. Vene jatkaa kuitenkin matkaa samaa vauhtia kuin ennenkin. Syvyys oli käynyt 3:ssa metrissä. Hän laittoi pakin päälle ja silti ei tapahtunut yhtään mitään. Onneksi väylä kuitenkin syveni uudestaan muutoin olisi oltu pahassa pulassa.

Poijuun siis ja odottelemaan, että aallokko vähän pienenisi, jotta snorklaaminen onnistuu. Kompressori on rikki ja ilmaa on ainoastaan yhdessä sukelluspullossa, joten suket on unohdettava. Aallokkoa on kuitenkin seuraavat pari päivää sen verran, että emme viitsi edes snorklata, se olisi epämukavaa eikä näkyvyys ole kovin hyvä.

Australian kalastusluvan tarkastajat ovat toisessa poijussa ja pian he tulevat visiitille. Kysyvät aiotaanko kalastaa? Tai ollaanko nähty Indonesiasta tänne tulevia pieniä kalastusaluksia? Ei ole tullut vastaan. He vielä varoittavat, että joudutte karanteeniin, jos olette heidän kanssa tekemisissä. Kerrotaan, että ollaan menossa kohti Reunionia, mutta eivät taida tietää missä se sijaitsee. Pysähtyminen tähän on ilmeisesti hieman harmaa alue sillä olemmehan kirjoittautuneet ulos maasta. Rajaviranomaiset ovat kuitenkin kertoneet, että saamme pysähtyä, jos se on jostakin syystä tarpeellista. Tarkoittaen veneen huoltoa tai muuta korjaustyötä, jota ei voi suorittaa merellä. Maata täällä ei ole näkyvissä, joten emme pysty maihin astumaan. Harmaa alue siis.

Ensimmäinen ylilento tapahtuukin jo 5 minuutin kuluttua siitä kun olemme sitoneet itsemme poijuun. Tällä kertaa eivät kysele mitään ja miksipä kysyisivät, koska meillä on AIS päällä ja sijainti näkyy heille ihan varmasti jo kaukaa. Viivymme riutalla yhteensä 4päivää joista yksi on sellainen, että voimme snorklata riutalle. Näkyvyys ei kuitenkaan ole nyt kovin hyvä, sillä aallot ovat lyöneet riutalle useamman päivän. Huomenna jatketaan matkaa.

Aloitamme matkan moottoroinnilla. Meri on aivan rasvatyyni. Edes Brasilian kierrolla emme tainneet nähdä yhtä sileää meren pintaa. Tämä tuo esiin myös kaikki roskat, joita mereen on kulkeutunut. Kyllä merien saastuminen näyttää olevan ihan oikea ongelma. Lähes 20 metrin välein kelluu jokin muoviosanen meren pinnalla. Kuinka paljon niitä mahtaakaan olla uponneena?

Moottoroimme lähes kaksi vuorokautta, kunnes tuulet nousevat. Vihdoin pääsemme nostamaan purjeet. Luvassa on kuitenkin edelleen sivuvastaista, joten meno ei ole mitenkään mukavaa. Matruusille tilanne on hankala. Keinunta vie voimat ja pystyn nukkumaan lähes vuorokauden ympäri. Hoidan toki ruoat ja yövuoron. Kapteeni nukkuu taas noin 4h vuorokaudessa ja torkunnat päälle. Saamme pariksi päiväksi noin 30kn tuulet ja etenemmekin hyvää vauhtia kohti Reunionia. Silti minulla on jonkinlainen pelkotila. Tämä ei tunnu hyvältä. Kerron siitä Kapteenille sanoin: tämä on jotenkin tosi vaikeaa ja raskasta nyt minulle. Pelkään jotakin paljon.

Matka jatkuu välillä tilanne paranee ja myötäisetkin alkavat, mutta vasta parin viikon sivuvastaisen jälkeen. Olimme Broomessa katsoneet tuuliennusteita ja näyttivät siltä, että myötäiset alkaisivat lähes riutan jälkeen. Nyt ne kuitenkin tuntuivat siirtyvän koko ajan eteenpäin nenämme edestä.

Tällä kertaa meri ei ole ihan tyhjä sillä näemme kalastusaluksia ne ovat pääosin Indonesian lipun alla. Jotkin ovat AIS:sin kanssa ja muutama ilman. Onneksi ne yleensä näkyvät hyvin valojensa vuoksi, varsinkin yöllä. Tällä kertaa on Matruusin vuoro tehdä vahinkojiippi. Tästä selvittiin vaurioitta ja matka jatkuu. Preventeri pitää puomin oikealla puolella ja suunnan muuttaminen riittää. Kapteenikin saa välillä nukutuksi.

Eräänä päivänä Kapteeni tulee hakemaan kannelle. Tule katsomaan, meillä on seuraaja. Aluksen vasemmalla kyljellä on kuulemma koko päivän uinut Mahi Mahi. Suomalaiset kutsuvat sitä Kultamakrilliksi. Todella kauniin turkoosin vihreä väriltään ja tämä yksilö on iso. Kaputeeni on yrittänyt syöttää sitä leivänmuruilla ja muilla tähteillä, mutta ne eivät tälle yksilölle kelvanneet. Kapteeni virittää kalastus siiman tuoreen kalan toivossa. Se ei kuitenkaan tartu siihen nyt, mutta syystä tai kolmannesta viehe jää veteen yöksi. Yleensä nostamme sen pois illalla, sillä kalat syövät yleensä aamuisin.

Olemme jo ylittäneet puolen välin. Nukun takana ja kuulen rysäyksen kannelta. Kapteeni huutaa kannelle. Vahinkojiippi taas. Tällä kertaa preventteri on mennyt poikki. Olemme hölmöyksissämme laittaneet saman köyden, joka on jo katkennut ennekin. Lisäksi se on sidottu solmulla kiinni puomin päätyyn, joka tekee siitä heikoimman lenkin.

Menemme korjaamaan jiippiä. Minä jään ruorin taakse ja Kapteeni huutaa, että käännä ruoria, puomi tulee ihan kohta takaisin. Päänavigointilaitteemme, Furuno ei toimi en unenpöpperössä osaa tulkita numeroita kakkos laitteestamme. Kysyn mihin suuntaan käännän? Äkkiseltään yöllä pimeässä en saa tuulen suunnasta selvää. Mitään ei kuitenkaan kuulu ja parin sekunnin päästä puomi läsähtää takaisin toiselle puolelle. Kapteeni seisoi ison jalustimen takana ja alkoi juuri kiristämään jalustinta, jotta puomin palautuminen olisi hallittu.

Käännän pääni taakse päin ja pimeydessä ei näy ketään. Huudan hädissäni Aiskia, mutta mitään ei kuulu. Otsalamppu on jäänyt puurallin päälle ja yritän silllä valaista taaksepäin. Meri on kuitenkin niin musta, että en näe sillä mitään. Yritän huutaa Aiskia uudestaan tuloksetta. Kädet alkavat täristä, hengitys salpautua ja alan tajuta, että Kapteeni ei ole enää aluksessa. Päähän jysähtää ajatus. Olen täällä yksin!

Pimeys on lohduton, kuu on pienimmillään ja puuskainen sadekuuro on päällä. Alan vetää isopurjetta sisään kaksin käsin. Tuntuu, että en saa sitä riittävän nopeasti tiukattua. Pian juoksen mastolle ja vapautan isopurjeen nostimen. Purje putoaa huonosti sillä puomi on vielä sivulla ja vene ei ole vastaisessa. Ennenkuin ehdin repiä purjetta enempää alas kuulen merestä huudon. ISO ALAS! Kapteenin ääni saa minut toimimaan ehkä vieläkin ripeämmin. Tuo on hyvä merkki.

Seuraava käsky kuuluu jo MOOTTORI KÄYNTIIN! Tämä oli minukin seuraava ajatukseni ja juoksen kannelta portaat alas. Konehuoneen ovi auki, heitän sen sivuun enkä edes yritä laittaa sitä takaisin. Muistan, että potkurin turhaa pyörimistä estävä kalikka on poistettava ensin. Potkaisen kalikan lattialle ja juoksen käynnistämään konetta. Mielessä häivähtää, pitikö jokin venttiili vielä avata, mutta en sitä tee vaan höräytän Volvon käyntiin ja juoksen kannelle. Vauhti on saatava pysähtymään ja Omaha vasten tuulta.

Kierrokset kaakkoon ja ruori lähes tappiin. Muistan, että sitä ei saa kääntää ihan linkkuun, kääntyminen voi olla hitaampaa silloin. Saan aluksen kääntymään. Olen ruorilla kun kuulen kalastusvieheen jarrun pitävän ääntä. Sadasosa hetki menee tajutessa, että se ei voi olla kala. Onko Aiski kiinni vieheessä. Juoksen perään ja samassa kuulen huuodon SIIMA! OLETKO KIINNI SIIMASSA?, JOO!

En kysele enempää vaan alaan varovasti vetää siimaa paljain käsin sisään. Se painuu kämmeniin syvälle, mutta en välitä siitä. En tiedä onko viehe Aiskin ihossa kiinni vai mitä on tapahtunut? Yritän olla riuhtomatta liikaa, mutta vedän määrätietoisesti siimaa sisään. Muistelen tämän kestävän kymmenien kilojen vetoa, joten olen luottavainen se kestää Aiskin painon varmasti.

Pian kuuluu taas huuto UIMATIKKAAT! Minulla ei vieläkään ole näköhavaintoa Aiskiin, mutta nyt ääni kuuluu jo aika läheltä. Hädissäni päästän irti siimasta ja alan avata uimatikkaiden liinaa. Kädet tärisevät, homma tuntuu kestävän ikuisuuden. En meinaa yltää kaatamaan niitä veteen ja ensimmäisen kerran ne sotkeutuvat tuuliperäsimen lapaan. Se on jäänyt lukitsematta ja on taipuneena ääriasentoon. Toisella kerralla onnistun, vatsaan saattuu ikävästi kun kurotan äärimilleen. Silläkään ei ole nyt väliä. Huudan TIKKAAT ALHAALLA!

Tässä vaiheessa mieleeni juolahtaa käänsinkö vedon pois moottorista? Juoksen ruorille tarkistamaan asiaa ja juu, olin sen näköjään tehnyt. Jotakin hyötyä sukeltajien naisten venekurssista. Tämä asia oli jäänyt alitajuntaan hyvin. Äkkiä takaisin perään ja huomaan Aiskin nelinkontin uimatasolla. Mä olen täällä, hän sanoo hengästyneenä. Johon minä hassusti vastaan, että no tule nyt ylös sieltä? En pysty, vastaa Aiski.

Ajattelen, että hän on loukkaantunut eikä pysty kiipeämään, joten sanon odota hetki, tulen auttamaan. Alus on ensin saatava kääntymään takaisin myötäiseen. Nyt ollaan, en tiedä miten päin, todennäköisesti sivuttain aallokkoon. Vettä sataa ja puuskat on vieläkin päällä. Ehdin ruorille ja alan kääntämään alusta ja laittamaan autopilottia päälle kun Aiski tupsahtaa viereeni. Ei mitään hätää, olen tässä nyt, hän alkaa lohduttaa minua. Olen ilmeisesti tärisevä ja hädissäni, paniikin partaalla. Ihmettelen mielessäni miksi hän lohduttaa minua kun asia pitäisi olla toisinpäin. Itku purskahtaa väkisin ulos ja hetki menee halaillessa. Voi Aiski! Saan sanottua.

Aiskin kirjaimelliesesti lentäessä mereen hänen tajuntansa pimeni hetkeksi. Kyse lienee sekunneista. Hän muistaa vielä osuneensa johonkin kirkkaaseen putkeen. Todennäköisesti takabiminin pystytolppaan. Siitä hän ilmeisesti lensi kaaressa aurinkopaneelien yli mereen. Kenties niskat edellä. Isopurjeen jalustin on tähän syypää. Puomi ei yllä kannella päähän saakka. Se on muutettu jo ennen reissua niin ylös, että se ei voi osua. Mitään vaurioita veneeseen tai aurinkopaneeleihin ei jäänyt.

Aiski heräsi merestä. Tajuntaan iski ensimmäisenä, että ei voi hengittää. Seuraavaksi hän yrittää uida. Se ei kuitenkaan meinaa onnistua vaatteet päällä. Sisukas mies riisuu gollege housut ja hupparin päältään ja lähtee uimaan välittömästi kohti venettä. Hän yrittää huutaa, heitä köysi, mutta sitä ei kuulla kannella. (Tiedän, että meillä on heittoköysi oikeassa takalaatikossa. Ajattelin sen kaivamisen ja sitomisen vievän liikaa aikaa.) Onneksi aluksessa palaa kansivalo. Maston tricolour valoa ei näe merestä. Välillä aluskin häviää Aiskin näkyvistä aallokossa kokonaan. Aiski on hyvä uimari, eikä todellakaan luovuta. Matkaa on täytynyt olla useita satoja metrejä alus liukunut koko ajan eteenpäin ja silti hän lähtee heti uimaan kohti alusta.

Kerrottakoon tässä vaiheessa, että Aiski ei tykkää pitää pelastusliivejä. Itse olen tästä kovin pettynyt. Olemmekin käyneet tästä asiasta useamman keskustelun. Minä pidän niitä aina kovemmissa keleissä ja aina yöllä, jolloin klipsaan itseni myös alukseen kiinni. Tällä kertaa juoksin kannelle ilman liivejä. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti.

Aiski kauhoi eteenpäin henkensä kaupalla. Aallokko oli isoa ja välillä hän painui veden alle. Huutaessa suu täyttyi suolavedellä ja aiheutti yskimistä. Yht´äkkiä käteen sotkeutui siima. Kesti hetken aikaa tajuta, että sen on oltava meidän oma siima. Sitä oli luultavasti ulkona noin 50-100m. Hän osui siihen noin kaksi metriä ennen viehettä. Siima käsien ympärille ja vetoa ja uintia. Pian jalka osui vieheeseen ja potkut piti lopettaa.

Aiski pääsi lähemmäksi ja huusi laske portaat alas. Alus oli jo noin 4 metrin päässä. Miia kuitenkin päästi siimaan löysää avatessaan uimaportaita ja pian matkaa oli taas parisenkymmnentä metriä. Tikkaiden loiskahdus antoi merkin, että nyt voi alkaa nousemaan alukseen. Aika tuntui iäisyydeltä. Aiski pitää siimasta kiinni ja samalla vetää löysää pois. Hän päästi siimasta irti noin metri ennen portaita. Pakokaasu Volvosta tulee kasvoille. Ei ehdi lepäämään, on pakko kiivetä ylös uimatasolle, jotta saa taas ilmaa keuhkoihin. Aiski on aivan loppu. Hän ei pysty hetkeen liikkumaan, kaikki energia menee hengittämiseen.

Istumme ruorin edessä molemmat ja alan tarkastella Aiskin kasvoja. Niissä näkyy verinen ruhje otsassa. Muutoin hän näyttää lähes normaalilta, vielä. On kuitenkin saatava märkä T-paita ja alusvaatteet pois ja tutkittava tilanne tarkemmin. Aiski alkaa pian tärisemään, vaikka hänkin yrittää katsoa purjetta ja muistaa sitten, että onkohan se Volvon jäähdytysvesi venttiili vielä kiinni? No en ole avannut ja äkkiä sitten vielä se avaamaan. Volvo kuitenkin lämpeää hitaasti, joten vaurioita ei ehtinyt tästä syntyä. Olimme pitäneet sitä käynnissä varmaan alle puolituntia kenties vain vartin. Tuuliperäsin oli unohtunut lukita ja käyn juoksemassa sen kiinni. Kansivalot ovat päällä, nekin voisi sammuttaa. Kansi on tarkistettava mahdollisten vaurioiden varalta. Kaikki näyttää kuitenkin olevan hyvin. Kapteeni on silti vähän huolissaan.

Tärinä pahenee ja kuivat vaatteet on saatava päälle. Komennan kapteenin salonkiin ja peittelen hänet vilttiin. Otsasta tihkuu verta, haava näyttää syvältä, kenties tarvitsisi tikkejä, mutta mene ja tiedä. Puhdistan haavan ja huomaamme, että nenästäkin tulee verta ja hampaat heiluvat hiukan. Alahuuli muuttuu kokonaan mustaksi. Otsa alkaa vähän turvota. Tarjoan siihen kylmää ja hetken Aiski suostuu sitä pitämään.

Perhoslaastarin ohjeissa sanotaan, että veren tulo pitäisi tyrehtyä ennekuin ne laitetaan. Väliä pitäisi jättää muutama milli, jotta lihasneste pääsee valumaan ulos. Laastaria ei saa venyttää, mutta haava pitäisi saada umpeen. Ei mulla ole tähän koulutusta? Aiskin niskaa jomottaa niin paljon, että hän ei pysty sitä juurikaan liikuttamaan. Paketoin hänet vällyjen väliin salonkiin ja laitan laitasuojan tukemaan. Tärinä ei meinaa lakata. Saan perhoslaastarit paikoilleen.

Käyn välillä tarkistamassa puuskat ja suunnan. Yritän kiskoa isopurjetta parempaan asentoon, mutta turhaan. Tuuli on 30kn ja tulee takaa niin eihän se mihinkään liiku. Saan kaksi pahoinvointi aaltoa itse, mutta nyt ei ole aikaa minulle. Ne menevät ohi kun pidän ajatukset muualla. Ajelemme moottorilla yön. Pidän ensimmäiset tunnit Aiskin hereillä. Tämän jälkeen herätän hänet ja itseni 20 minuutin välein. AIS alukset on tarkistettava. Aiskin silmät tuntuvat liikkuvan oikein. Hän ohjeistaa minua miten ne pitäisi liikkua. Huumoriakin tuntuu vähän löytyvän se ei vältäämättä ole hyvä merkki Aiskin tapauksessa. En kuitenkaan uskalla hengähtää vielä. Aiskin päähän ja niskaan on tullut aikamoinen tälli.

Erikoinen asia tapahtuu aamulla kun menen ulos tarkistamaan tilannetta. Täydellinen sateenkaari on edessä ja Omahan lähes täydellisesti sen keskellä menossa ali. Tuli olo kuin luontoäiti olisi sanonut, Sorry, meni vähän turhan rankaksi teillä viime yönä. Siinä se sateenkaaari pysyi useamman tunnin ajan. Mahi Mahi oli kadonnut, sitä emme enää nähneet uudestaan. Se on kielletyjen ruoka-aineiden listalla Omahassa tästä eteenpäin.

Tästä kaikesta rohkaistuneena uskaltaudumme virittämään keulapurjeen. Aiski ohjeistaa minua miten paljon sitä avataan ja auttaa trimmaamaan sen oikein. Sitten on vuorssa tuuliperäsin. Saamme mukavan myötäisen, joten Aiski nukkumaan ja uusi Kapteeni ottaa vallan. Aiski nukkuu lähes vuorokaudet ympäri seuraavat kolme päivää. Onneksi keli on helpohko ja pidämme purjetta pienenä, jotta selviän kaikesta yksin.

Muutaman päivän jälkeen Kapteeni Kainuvaara alkoikin jo osoittaa merkkejä toipumisesta sillä käskyjä alkoi satelemaan. Matruusin Kapteeni aika on ohi elämä palautui lähes normaaliksi. Siitä rohkaistuneena kerroin Aiskille, josko hän kykenisi valvomaan muutaman tunnin, jotta saisin nukuttua hiukan. Jään kuitenkin salonkiin, joten voin tarvittaessa nousta ylös nopeasti. Vajoan syvään uneen todella pian. Onhan takana kaksi yötä lähes ilman unta. Herään kuitenkin kolme kertaa ja alan huutaa mitä tapahtui, mitä tapahtui, jotain tapahtui ja kömpimään ulos vällyjen ja laitasuojien välistä. Olen ihan unessa ja rauhoitun vasta kun Aiski toteaa, mitään ei tapahtunut, jatka nukkumista, kaikki on hyvin.

Kapteeni pahimmillaan pari päivää on jo tapahtuneesta kulunut.

Aiskin mielestä pelastusliivit hidastavat häntä liikaa ja ovat tiellä. Myöskään alukseen hän ei ollut kiinnittynyt valjailla. Hän oli sisällä veneessä kun vahinkojiippi tapahtui. Kokemuksesta tiedän, että pelastusliivit päällä uiminen on mahdotonta. Ne pitävät sinut pinnalla, jos olet tajuton. Pystyt uimaan ainoastaan takaperin, käsillä vettä kauhomalla. Jos Aiski olisi ollut kiinni aluksessa ja jalustin olisi iskenyt kiinni olevaan vartaloon tuolla voimalla, olisiko niskat menneet poikki? Se asia on selvä, että hän vaaransi itsensä seisomalla väärässä paikalla kannella. Olisi pitänyt tällä kokemuksella jo tietää paremmin. Tai ehkäpä ongelma onkin juuri siinä kokemuksessa kun mitään tallaista ei ole aikaisemmin tapahtunut, vaikka siinä takana on seisonut.

Yhtä kaikki, kenties tällä kertaa oli hyvä, että liivejä ei ollut päällä mene ja tiedä. En todellakaan silti suosittele ketään ottamaan mallia tästä asiasta enkä edelleenkään pidä siitä, että hän ei suostu liivejä käyttämään. Viimeksi keskustelimme tästä Australiassa ja vihapäissäni totesin, että en poimi sinua merestä ylös, jos sinne putoat. En aio moista enää julkaista missään päissäni.

Matka jatkuu, noin viikko on vielä Reunionille. Mitä opimme tästä? Hankinta listalle uudet paksummat köydet preventteriin ja ne juoksutetaan blogien kautta. Valmistan MOB kellukkeen säkkiin veneen perään. Kellukkeessa on kelluvaa köyttä 40m ja heijastimia. Siihen kiinnitetään vilkkuva valo, joita käytetään mm. pelastusliiveissä.

Tärkeäksi koemme nyt sen, että meressä oleva näkee aluksen ja kellukkeen meressä johon on helppo tarttua. Kaikista yksinkertaisimmillaan voisi ranteessa olla vilkkuvalo, jotta näen myös veden varaan joutuneen. Ais lähetin olisi varmasti hyvä. Tästä ei juuri nyt olisi ollut apua, sillä Furunon näyttö oli poissa pelistä. Ei myöskään enhtinyt tulla mieleen painaa MOB (mies yli laidan) painiketta. Isoin syy, että Furunon näyttö ei toiminut. Eikä sitä tullut mieleen lähteä etsimään muistakaan laitteista.

Tällä kertaa tilanne eteni nopeasti ja varsinaista etsintää ei tarvinnut suorittaa. Omahasta löytyy myös FLIR, jolla voi tarvittaessa etsiä lämmön avulla henkilöä vedestä. Kyllä, sekin on ladattuna ja tiedän ihan täsmälleen missä se on. Näin ollen tekniikka on hyvä asia kun se toimii, mutta ei kannata vähätellä perinteisten heijastimien ja valojen toimivuutta varajärjestelmänä. Eikä kalastusvälineiden.

Aborginaalien mailla.

 Australia, Darwinista Broomeen. 9.10-8.11.2021

Pääsimme starttaamaan aamutuimaan. Virta oli meille myötäinen ja saimme moottorin kanssa mukavan etumatkan Sundreameriin. Meillähän ei ole mitään mahdollisuutta kilpailla SD:lle nopeudessa sillä tämä katti kulkee normaalia matkavauhtia 15-20kn. Omahan nopeus on hurjimmillaan 7kn. Nyt on kuitenkin tulossa tyyntä, joten olemme varautuneet moottoroimaan paljon.

Ensimmäinen etappi on kahden päivän purjehduksen päässä oleva King George River niminen paikka. Saavumme iltapäivällä sovitulle ankkurointi alueelle. SD on siellä jo ollut edellisenä iltana se ohitti meidät komeasti ja seurasimme sen menoa tutkalla.

Aika pian kävi ilmi, että Omahalla ei voida ajaa sisään King George jokeen sillä sen tukkii matala hiekkavalli, joka vaihtaa paikkaa ja korkeutta vuoroveden mukaan. Kapteenit kävivät tukimassa asiaa jollalla ja tulos oli lohduton. Emme uskalla ajaa Omahaa sisään. Onneksi sää on suht suotuisa, uskallamme jättää Omahan ulos ankkuriin ja otamma ilomielin vastaan Paulin ehdotuksen siirtymisestä pariksi päiväksi SD:n miehistöön.

Nautimme Aiskin kanssa suunnattomasti, sillä voimme vain istua kannella kun SD:n nelihenkinen porukka hoitelee ankkuroinnit ja ajelut pitkin jokea. En edes yritä olla avuksi ja saankin Paulin kameran käteeni ja keskityn kuvien ottamiseen. Joki on kivivallien väliin muotoutunut uoma moninaisine mutkineen. Täälläkin on krokoja joten uiminen ei ole sallittua.

Kiipeämme joen päässä olevalle huipulle. Täällä pitäisi olla vesiputous alas jokeen, mutta sitä ei löydy. Nyt on kuiva kausi ja kaikki vesi on kadonnut putouksista. Otamme eväät mukaan. SD:n kokki on aivan loistavaa kaliiberia. Huomamme sen jo ensimmäisenä aamuna kun aloitamme matkan. Hätäpäissäni tein sentään Omahan leipää mukaan ja tästäkin oli loihdittu keittiössä vieläkin parempaa aamuruokaa.

Lämpöä on enemmän kuin riittävästi. UV suoja paita tulee tarpeeseen ja vettä menee 5 litraa päivässä pelkkään juomiseen, varmaan enemmänkin kun kiipeilemme vuoria ylös. Kallioseinät hehkuvat kuumuutta ja veden lämpö on varmaan 30 astetta. Ilman lienee 35+ jotain. Alkaa olla aika hyvä helteen sietokyky. Illaksi palaamme veneelle ja saamme taas nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta. On kivaa vaihteeksi seilata kaveriveneen kanssa!

King George River

Meidän vesikone piti olla toiminnassa tällä reissulla, joten emme ole täyttäneet vesitankkeja. Muutoinkin se on todella hankalaa. Kuten aikaisemmin mainitsin, täällä ei oikeastaan ole jolla laituria ja vuorovesi on noin 8m. Näin ollen vesikannujen raahaaminen jollaan ja sitten jollan raahaaminen veteen ja ajo veneelle ei ole ollut herkkua. Pikkuhiljaa keli Darwinissa muuttui aallokkoisemmaksi, joten keinuntakin oli taattua. Menemme siis minimi vedellä ja joudun ottamaan suihkuja suolavedellä. Ensimmäistä kertaa koko seilaus reissun aikana iho alkaa reagoida jatkuvaan hikeen, siihen että ei saa sitä kunnolla pestyä. Päänahkaan tulee hilsettä iho on täynnä näppyjä. Ollaan yhdessä hienoimmasta paikasta maailmassa ja meillä ei ole vettä riittävästi. Voi elämän kevät pitikö ne tankit jättää täyttämättä.

Parin päivän reippaan ulkoilun jälkeen jatkamme matkaa. Seuraavaksi putputtelemme paikkaan nimeltä Sir Graham Moore saaren suojaan yöksi. Illallinen syödään SD:llä saamme päivällä kalastettua kalaa. En kyllä muista merkkiä, mutta erinomaisesti valmistettua.

Aamulla jatkamme matkaa Jar Islandille. Paikka on saanut nimensä siitä, että sieltä on löydetty purnukka. Tämäkin on Aborginaalien pyhää paikkaa ja täällä on kalliomaalauksia. Ahtaudumme kaikki 6 henkilöä SD:n kumijollaan. Juu täälläkin on krokoja, joten katselen hieman kauhuissani alemmas ja alemmas uppoavaa jollaa. Sopiva määrä tähän purkkiin olisi 3hlöä. Australiassa kaikki on myrkyllistä.

Hoenkin mantraa, käärmeitä, hämähäkkejä, krokotiilejä, muurahaisia ja joo nekin puree tai pistää, en tiedä mitä, mutta ei kuulemma tunnu kivalta. Muurahaiset (tai termiitit?) voi hypätä puusta kimppuusi. Kapteeni näkee vilaukselta pienen käärmeen ja ohjeistaa minua katsomaan jalkoihini. Päivä on todella kuuma ja me vanhemmat miehistön jäsenet tyydymme parin sadan metrin tarpomiseen kallioiden alle varjoon kun nuorempi sukupolvi kiertää saarta enemmän. Päämääränä oli löytää taas kalliomaalauksia. SD:n kippari bongaakin ne todella nopeasti paikallisella varmuudella.

Samana iltapäivänä siirrymme vielä Australian mantereen viereen, suurin piirtein vastapäätä Jar saarta. Täältä pitäisi löytyä lentokoneen hylky DC3, toisesta maailmansodasta. Haemme tätä hylkyä useita tunteja sillä tulkitsemme ensin ohjeet täysin väärin. Seikkailemme rannikolla ja ajaudumme suola aavikolle, jossa on jälleen krokotiilien jälkiä. Seuraamme polkuja ja puissa asuu niitä hyppiviä muurahaisia. Aurinko paahtaa kuin viimeistä päivää. Löydän myös kamelin jäljet, jotka sitten päättyvät krokotiilin jälkiin. Onkohan ne kohdanneet toisensa? Alkaa tulla myöhäinen iltapäivä ja olemme Mangrove metsän ympäröimällä kuivuneen järven pohjan näköisellä pläntillä, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Kohta alkaa krokojen iltapala aika. Kyllä, se on todellinen uhka, sillä kuulemme paljon tarinoita turisteista ja reppareista, jotka ovat erehtyneet yö uinnille ja jääneet sille tielleen. Raivaamme tiemme läpi kapeammasta Mangrove kohdasta takaisin dyynin päälle ja meren rantaan. Mielessä menee taas mantra, käärmeitä, hämähäkkejä, krokotiilejä… Katseen pidän tiukasti kasvustossa, joka ylettyy rinnan korkeudelle.

Muurahaispesä, luulin kuivuneeksi lehdeksi.

Jatkamme rannan suuntaisesti ja nuoremmat seilaajat osoittavat tällä kertaa fiksuutensa ja lentokoneen hylky löytyy vihdoin! Aikamoisen rankka iltapäivä, kävelyä paahtavassa helteessä useita tunteja. Aurinko alkaa laskea kun pääsemme takaisin jollalle. Olen rätti poikki väsynyt. Kulhollinen muroja ja kunnon nesteytys, särkylääke ja nukkumaan. Silti päivä oli todellakin ikimuistoinen niin kuin koko Australian aikakin.

Kapteenit lennolla, onkohan pelikaani osunut turbiiniin?

Matka jatkuu aamutuimaan kohti Bigge saarta. Tämäkin on Aborginaalien pyhä paikka. Luen opaskirjasta, että ankkurointi alueelta löytyy karttaan merkkaamaton kivi. Yritän tyrkyttää koordinaatteja siitä hiukan väsyneelle Kapteenille, joka ei ole kiinnostunut aiheesta ollenkaan. Ankkuroimme aika lähelle saarta ja huomaan kun ketju tiukkaantuu jotenkin oudosti ja aavistelen pahaa. Ilmoitan asiasta Kapteenille, että tuo ei vaikuttanut hyvältä. Päätös on kuitenkin jäädä tähän ja SD ankkuroituu vielä lähemmäs rantaa. Toki heidän syväyksensä on vain 90cm kölien kanssa ja nostettavien kölien jälkeen 40cm.

Emme jaksa heti rantautua ja painumme päivänokosille. Pian SD:ltä kuuluu VHF:stä viesti, että he ovat lähes matalan päällä ja vesi laskee koko ajan. He alkavat nostaa ankkuria, joka ei sitten kovin helposti nousekaan ylös. Seuraamme ensin SD:n taistelua, kunnes huomaamme, että Omahan takaa alkaa pilkottaa iso kivilohkare. SD vapautuu ja menee väljemmille vesille ja alamme nostamaan Omahan ankkuria. Eipäs muuten nousekaan ja vesi sen kun laskee.

Pyörittelemme venettä eri suuntiin, ollaanhan me tehty tätä hommaa sen sataviisikymmentä kertaa ennenkin. Alan jo olla huolissani siitä, että Kapteenin pitää sukeltaa krokojen sekaan. Vai tuleeko se jopi kenties minulle? Vedet ovat täällä sen verran tummia, että pohjaa on mahdotonta nähdä. Vihdoin Kapteenin on pyydettävä jolla apua SD:ltä. Paul pyörittää Omahaa eri suuntiin. Matruusi on ruorissa ja Kapteeni nostelee ankkuria ylös alas. Viimein Paul pyöräyttää Omahan takapuolen täysin 180 astetta eri suuntaan ja yhtä äkkiä ketju irtoaa kuin ei koskaan olisi kiinni ollutkaan. Paul huudahtaa, että nyt olemme tasoissa! Kapteeni oli aikanaan irrottanut hänet irti sukeltamalla Tahitilla. Kyllä se sitten taitaa käydä Kapteenien ylpeyden päälle kun ankkuri ei nousekaan ylös.

Omaha vähän liian matalassa vedessä.

Ankkuroimme uudestaan, tällä kertaa turvallisen etäisyyden päähän. Nuorempi sukupolvi oli jo ehtinyt käydä maissa, joten me päätämme mennä sinne aikaisin aamulla. Tällä rannalla on isoja kivilohkareita, joiden sisään on muodostunut pieniä luolia. Aamuaurinko antaa upean valon ja rannalta löytyy kilpikonnan jälkiä sekä pesä monttu, tosin ilman munia. Ilmeisesti ovat jo kuoriutuneet tai sitten joutuneet krokotiilien ruoaksi. Täällä on runsaasti kalliomaalauksia. Sanoisin, että osa näistä taiteilijoista on ollut hyvinkin lahjakkaita.

Kapteenin väsymätön uteliaisuus ja otsalampun mukana pito löytävät onkalon, jossa näyttäisi olevan luita. Paul osaa kertoa, että eivät sitten ole eläimen luita vaan Aborginaalien hauta. Vainajat on sijoitettu korotetulle alustalle useiksi kuukausiksi. Kun kaikki muut paitsi luut ovat kadonneet, siirretään luut pyhään paikkaan luonnon muovaamaan ympäristöön. He uskovat, että näissä pyhissä paikoissa henget ovat edelleen läsnä, eikä niitä saa häiritä. Tällainen pyhä paikka oli mm. myös Lost City, jossa vierailimme pohjoisessa terratoriossa.

Lost City, täällä vierailimme pohjoisessa terratoriossa.

Lost City

Aamulla on aika jatkaa matkaa. Ihmettelen tätä tyyneyttä. Tuulta tai aaltoja ei ole näkynyt kohta viikkoon. Miten on mahdollista, että Intian valtameri on tuossa näkyvissä ja sieltä ei tule aallon aaltoa? Olen kuitenkin tähän tyytyväinen, paitsi dieseliä joudumme käyttämään enemmän kuin kahtena viime vuotena yhteensä. Tosin jotkut ovat maksaneet pelkästään King George Riverin näkemisestä noin 30000 dollaria. Tosin heillä on varmaan ollut enemmän vettä käytettävissä kuin meillä oli.

Raft Point on seuraava ankkurointi kohde. Tästä on tarkoitus mennä päiväksi tai yöksi Montgomery riutalle. Riutta sijaitsee keskellä merta ja tulee näkyviin laskuvedellä. Tänne voidaan ajaa sisään kapeaa jokea pitkin ja ankkuroitua ihailemaan luonnon voimaa. SD on käynyt tarkistamassa paikan ennen meitä, joten tarkemmat koordinaatit on hallussa. Päädymme ajamaan SD:n perässä sisään riutalle. Tuntuu hurjalta ajaa jokea pitkin, jonka reunoja ei ole näkyvissä. Matruusia jännittää niin paljon, että hätäkakat pitää käydä tekemässä. Paikka on uniikki ja joo, jos olet käynyt täällä monia kertoja tiedät mitä teet. Ekaa kertaa kuitenkin alkaa vähän jännittää miten virta aallokko käyttäytyy ja millainen tuuli sattuu seuraavalle yölle. Yritämme ankkuroitua keskelle jokea. SD kiertää ympärillämme tarkistaen joen reunoja. Päädymme siihen, että paikka pitäisi olla hyvä. Kartat eivät kerro sijaintia oikein, joten niihin ei ole luottaminen. Odotamme laskuvettä ja pikkuhiljaa ympäristö alkaa hahmottua kun vesi katoaa Omahan ympäriltä. Johan on paikka taas löydetty. Kun vesi on alimmillaan päätämme hiukan muuttaa ankkurin paikkaa keskemmälle jokea. Kaikki sujuu hyvin. SD:n jolla lasketaan veteen ja Matruusi pääsee jokiajelulle. Kapteeni pidetään aluksessa kaiken varalta.

Raft pointin kuun nousu.

Omaha Raft Point ankkurilahdessa.

Kapteeni kiipesi mastoon Montgomery riutalla.

Montgomery riutta

Mongomery riutta, joki alkaa hahmottua.

Aamulla jatketaan matkaa ja kas, emme pääsekään ulos sitä tietä mitä tulimme sisään. Omahan syväys on liikaa ja jäämme ihmeissämme pyörimään suuaukolle. Onneksi herätimme SD kipparin ohi kulkiessamme ja sieltähän se jo saapuu. SD menee tottuneesti ensimmäiseksi etsimään reittiä ulos. VHF yhteys ja syvyydet tulevat Rebeccan selkeällä englannilla Omahaan. Reitti löytyy ja matka jatkuu taas. Tiiviit päivät seuraavat toisiaan. Täällä olisi nähtävää kuukausiksi. Tiivistämme kaiken kahteen viikkoon.

Silver Gull Greek on seuraava kohteemme. Olemme yrittäneet löytää makeavesi putouksia tai pieniä lampia. Kuiva kausi on meneillään, joten veden löytäminen on haastavaa. Tällä kohteella pitäisi kuitenkin olla rakennettu palju, jossa virtaa makea vesi. Tällä kertaa ajamme sisään jokeen pitkälle ja Kaputeeni toteaa, että täältä pitää lähteä ulos korkealla vedellä, jottei tie taas tukkeudu. Tämä yö ollaan kuitenkin todella herran kukkarossa. Ei värettäkään joen pinnassa ja molemmin puolin on korkeat kiviseinämät, jotka huokuvat lämpöä. Ylhäällä juoksee kenguruita Dingojen jahtaamina. Oppaissa varoitellaan vanhasta krokosta, joka lymyilee tälläkin joella.

Kohti Silver Creekiä, tämä muistutti kovasti Patagonian saaristoa.

Hui, miten läheltä se vilahti ohi!

Yritämme etsiä paljua, mutta olemme auttamattomasti myöhässä. Vuorovesi on tehnyt joesta mutavelliä ja on pakko käätyä takaisin. Ei siis makeavesi suihkua vieläkään. Pää kutiaa niin vietävästi kun ei ole saanut sitä kunnolla pestyä pariin viikkoon. Seuraavana päivänä uusi yritys. Tällä kertaa pääsemme kohteeseen asti ja vietämme paljussa useamman tunnin. Eväät mukaan ja mikäs sen hauskempaa kuin naukkailla parit snapsit paljussa ja katsoa kun (myrkylliset) sammakot kiipeävät paljun seiniä pitkin. Kyllä tähän vähän rentoutusta tarvitaankin. Käärmeitä, krokoja, sammakoita, hämähäkkejä ja ne prkl:een muurahaiset valtasivat minun punaisen kuivakassin.

Löytyihän se palju viimein.

Vuorovesi alkaa laskea ja jollat ovat ja melkein 50 metrin päässä vedestä. Nyt on lähdettävä kiireesti tai joudumme tarpomaan mudassa takaisin veneelle. Tämä olisi paratiisi ilman tätä hiivatin vuorovettä. Auringon lasku drinkit nautitaan Omahassa, joka on siirretty pois joesta. Aamulla matka jatkuu. Loma loppuu ja määränpää on Broome. Parin päivän myötäinen tuuli saattelee meidät perille.

Broome on kiva maalaiskaupunki, mutta vuorovesi on täällä entistä pahempi. Tulemme yö hämärässä ja valitsemme useiden alusten seasta Omahalle paikkaa. Otamme varman päälle ja laskemme vuoroveden ja syvyyden välistä eroa tarkkaan.

SD on päässyt perille jo päivää aikaisemmin ja tehnyt poliisille ilmoituksen tulostaan. Kun vaihdoimme terratoriota (covin vuoksi käytäntöön otettu hakemus) piti kaikkien hakea lupaa rajan ylittämiseen. Olimme siinä uskossa, että tämä riittää kaikille viranomaisille. Kun tulimme ns. sivistykseen oli meidän puhelimeen tullut viesti rajaviranomaisilta. Ottakaa yhteyttä tähän numeroon koskien viisumianne. Kaputeeni siitä sitten soittamaan siihen jo yöllä, mutta hölmistynyt virkailija oli sitä mieltä, että me ei lähetellä ikinä tallaisia viestejä, kyseessä on virhe. Minä sitä sitten epäilemään. Rajaviranomaiset on syytä ottaa tosissaan ja soitin sinne vielä uudestaan. Sama viesti, ei lähetellä viestejä, kyseessä on virhe. Matruusi tietysti pahoitteli kovasti sekaannusta.

Aamulla tuli kuitenkin uusi puhelu johon toki vastasimme heti. Rajanviranomaiset kyselivät mihin Omaha on kadonnut? No me ollaan Broomessa? Vastasin. Kyseli sitten että ollaanko tietoisia, että meidän viisumi on kohta ummessa. No ollaan ollaan ja saisinkohan vielä ihan tarkan päivän kun me ei mitään paperia hommasta saatu kun maahan tultiin. Olis kuulemma pitänyt ilmoittaa lähdöstä rajaviranomaisillekin, mutta ei internetistä mitään sellaista tietoa Kapteenin mukaan löytynyt ja poliisille tehtiin asiasta ilmoitus. Onneksi olivat kovin ystävällisiä ja pahoittelin moneen kertaan kun ei ymmärretty asiaa oikein.

Lisäksi lupa, jolla olimme ylittäneet terratorion rajan olikin vanhentunut. Eipä siinä lukenut mitään siitä kuinka kauan se on voimassa. Sama ongelma oli ollut SD:n kohdalla. Onneksi viranomaiset olivat todella ystävällisiä ja homma hoitui sillä, että tehtiin vain uusi hakemus. Kaikki kunnossa, maskiakaan ei enää tarvinnut kaupungilla pitää. Täällä on nolla covi tapausta.

SD miehistö oli ehtinyt tutustua satama kapteeniin. Käyneet hänen kotonaan suihkussa. Seuraavalle perjantaille oli sovittu grilli partyt. Sehän sopii meille mainiosti. SD:n mainio kokki on valjastettu mukaan. Tapaan kuulemma kuuluu, että kun saat kutsun Australiassa Grilliparteihin vieraat tuovat kaikki ruoat ja juomat mukanaan. Kummalliselta kuulostaa suomalaisen mielestä.

Satamakapteenin mukaan joessa olisi poijuja, tosin tarkistamattomia, mutta vettä niissä riittäisi 3 metriin asti. Voitte mennä sinne poijuun. Tuumasta toimeen. Tutuksi käyneen tavan mukaan SD menee edellä ja ilmoittaa syvyystietoja meille VHF:llä. Pääsemme jokeen ja poijuja on sitten siellä sun täällä. Valitsemme Omahan kanssa eniten tilaa ympärillä olevan poijun. Vettä ei mielestäni ole ihan riittävästi, ehkä noin 7m, mutta ehkä siellä on jokin hiekkasärkkä, joka estää kaiken veden pois katoamisen, tuumittiin.

Aikamme katseltiin vuorovettä, mutta pian alkoi jo halu kaupungille nousta pintaan. Päätettiin lähteä alumiini jollalla, joita SD:n kannelle oli kertynyt pilvin pimein. Tässä parin kuukauden aikana meillä on ollut käytössä 2 kumivenettä, 2 alumiinivenettä, 1 muovijolla (beanut) ja 3 perämoottoria. Aika usein jokin on rikki ja me ollaan sitten ristiin rastiin käytetty jollia ja moottoreita. Nyt oli kombinaationa meidän pikku suzuki ja yksi alumiinivene. Maihin siis ja koska vesi jatkoi laskemistaan päätimme mennä ihan kaupungin hiekkarannalle saakka. Siitä maihin ja etsimään paikalliset rautakaupat. Bunnings on aika kova sana ollut viime aikoina. Yleensä jaksan näitä rautakauppakierroksia ihan hyvin, mutta tällä kertaa aloin jo kyllästyä. Hakusessa oli ilmanpoistojärjestelmä vedentekokonetta varten. Aloin sitten kuvaamaan poikien hommaa kun en muutakaan tekemistä enää keksinyt. Tylsähän siitä videosta tuli, mutta kenties se alkaa näyttää hauskalta parin vuoden päästä.

Päivä siinä kierreltiin paikkoja ja mentiin vielä illaksi baariin syömään ja sitten kun vuorovesi on kohdillaan voidaan ajaa takaisin veneille. Oli jo pimeää kun saavuimme Omahalle. Huomasin jo kaukaa, että nyt on käyty melko varmasti kyljellään. Vene oli jo pystyssä, mutta muutamista asioista pystyimme päättelemään, että vettä ei todellakaan ollut 3 metriä vaan se on ollut täysin kuivilla. Isompia vaurioita ei näkynyt. Muutamia tavaroita oli pudonnut nämä vahvistivat kyljellään olon. Vuorovesi ei ole sama joka päivä, joten aika pian kävi ilmi, että Omaha on ajettava ulos tänä yönä tai jäämme tänne oikeasti jumiin pitkäksi aikaa. Siitä sitten yöllä koko SD:n porukka mukaan kannelle ja kaikki jälkiä jättäneet laitteen mukaan.

Alkoi hidas matka takaisin lahteen yön pimeydessä. Uusi ankkurointi ja kello taisi olla jo 2 yöllä kun homma oli pulkassa. SD:n miehistö oli hellevaatteissa. Yöllä on kylmä kun on tottunut 35 asteen lämpöön. Olimmehan muutoinkin tulleet etelään päin ja lämpötilat putosivat nopeasti kahden viimeisen vuorokauden aikana. Kaivoin fleecet kaikille mukaan ja lähetimme heidän takaisin, kiitos avusta SD.

Vedentekokone ei meinaa ottaa toimiakseen ja Kapteenit päätyivät siihen, että vika onkin Kärcher painepesurissa, joka on siis tässä vedentekokoneessa paineen tekevä yksikkö. Toki pumppukin oli ollut viallinen, vaikka valmistaja väitti sen toimivan ja lähetti sen meille takaisin. Tämä selvisi vasta myöhemmin. Uudestaan Bunnigsiin ja ostamaan uusi Kärcher. Vanhan vaihdoimme sitten kuittia vastaan uuteen joten nyt on varapumppukin. Vihdoin tulee vettä!

Kaputeeni rupeaa olan takaa tuottamaan vettä ja kaikki menee hyvin, kunnes otan lasiin juomavettä. Mitä ihmettä tämähän maistuu suolalta. Kapteeni on ottanut vedentekokoneesta näyteveden ja siellä vesi maistuu, ei miltään. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Hetken aikaa ihmettelemme miten on mahdollista, että vesi muuttuu suolaiseksi tankissa? Pian tajuamme, alus kävi kyljellään joessa ja vesitankin huohotin on ollut suolavedessä ja imaissut vedet tankkiin sitä kautta.

Tyhjennämme useita satoja litroja suolaveden ja makean veden yhdistelmää tankista. Siinähän se tämäkin päivä sitten kului. Katson kauhuissani veden tuhlausta ja päätän, että tämä saa kelvata nyt pyykkien pesuun. Eihän sitä voi takaisin mereenkään, ihan käyttökelpoista vettä! Hyvä uutinen on se, että nyt kun kolmas vesipumppu on jo ostettu alkaa vedenteko kone tuottamaan meille vettä!

Vielä puuttuu aurinkopaneelit ja aikaisemmin mainitsemamme pumppu, joka oli lähetetty takaisin valmistajalle. Tällä välin terratorioiden rajat kuitenkin sulkeutuvat covin vuoksi. Näin ollen posti hidastuu ja me emme voi enää ainakaan lentää takaisin Darwiniin ja ajaa Paulin autoa tänne. Tuo oli yksi suunnitelmistamme. Paul yrittää saada aurinkopaneelit lentorahtina, mutta hinta nousee niin kovaksi, että se ei todellakaan kannata. Olimme jo Aiskin kanssa luovuttaneet tämän homman. Valitettavasti OK solar ei ole kovin hyvälaatuinen eikä myöskään korvannut kahta rikki mennyttä paneelia. He lähettivät yhden, joka ilmeisesti monien mutkien kautta päätyi SD:lle. Hyvä niin, toivottavasti se toimii. Pumppu saapui Bromeen samana päivänä kun viisumi vanheni ja kirjoittauduimme ulos. Tätä ennen olimme selvittäneet voisimmeko mahdollisesti jatkaa viisumia muutamilla päivillä, mutta se ei ollut järkevää. Eikä vähiten siksi, että Cycloni kausi on jo oven takana. Miten niin moni asia jää aina viimetinkaan.

Oma shownsa oli sitten polttoaineen tankkaus. Tiesimme, että se saattaa olla hankalaa, mutta, että vielä järjettömän hintaistakin. Se tuli yllätyksenä. Broomessa on ainoastaan kaupallisten isojen alusten laituri. Siihen päivämaksu on 300 dollaria ja 200 dollaria pitäisi maksaa siitä, että polttoaine tuodaan laiturille.

Onneksi Paul on apunamme ja ystävällinen Satamakapteeni valjasti oman henkilökohtaisen veneensä avuksi. Teemme tankkauksen käyttämällä jerry kannuja, Satamakapteenin venettä ja autoa. Kahdella reissulla saamme tankattua Omahan tankit melkein täyteen. Huh, johan on hankalaa tämän vuoroveden kanssa. Eikä ole kerta tai kaksi kun raahaan ostoskasseja mutaisella merenpohjalla puolen kilometrin päähän jollaan. Juu voisihan sitä yrittää lukea sitä vuorovettä, mutta kun se kierto on 12 tuntia niin aika pitkiä päivä tulee. Eikä ne taulukot ihan aina pidä edes paikkaansa.

Pian on aika lähteä kohti Reunionia. Yritämme vielä päästä SD:n kanssa yhdessä Rowley Shoals riutalle sukeltamaan. Se on 170nm Broomesta länteen. Riutan sisään on laitettu poijuja, joita voi varata pariksi päiväksi. Tämä kaatuu kuitenkin siihen, että ilmakompressoristamme hajoaa rele ja pullojen täyttäminen ei onnistu. Ei siinä, että hupisuket jää tekemättä, mutta Omahan pohja alkaa kasvaa kohta korallia ja se pitäisi päästä pesemään. Darwinista Bromeen on kroko vaara ja Broomessa on sitten Tiikerihai natustellut jonkun työsukeltaja paran. Ei siis sielläkään sukellusta.

Viimeinen takaisku ennen lähtöä on se, että Furunon näyttöön päivittämisen yhteydessä sen kosketusnäyttö lopettaa toimintansa. Olimme juuri kirjoittautuneet ulos ja Kapteeni päätti päivittää laitteen kun uusi versio oli saatavilla. Pian kuului kommentti, meillä on pienoinen ongelma. Ei auta, nyt on lähdettävä ja tultava toimeen ilman päänäyttöä. Iso ongelma tässä on sekin, että se on ainoa näyttö, jossa meillä on tutka. Karttaohjelmia ja tuulitietoja saadaan muuallekin. Furunostakin näkyy osa tiedoista, mutta varoitus kylttiä, joka aukeaa näyttöön ei pysty kuittaamaan pois. Myöskään aluksen keskittäminen ei onnistu. Tieto siis kulkee, mutta näyttöä ei pysty käyttämään. Onneksi näytön kirkkaus jäi päivä asentoon.

Kiitos Australia! Meille jäi pieni Australia kaipuu, kenties joskus pääsemme tutustumaan maahan laajemmin. Todella näkemisen arvoinen ja yllättävä lähes koskemattomalta luonnoltaan. Iso kiitos myös Sundreamerin Kapteenille Paulille kaikesta avusta ja oppaana olosta sekä kuvista!