sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Aborginaalien mailla.

 Australia, Darwinista Broomeen. 9.10-8.11.2021


Pääsimme starttaamaan aamutuimaan. Virta oli meille myötäinen ja saimme moottorin kanssa mukavan etumatkan Sundreameriin. Meillähän ei ole mitään mahdollisuutta kilpailla SD:lle nopeudessa sillä tämä katti kulkee normaalia matkavauhtia 15-20kn. Omahan nopeus on hurjimmillaan 7kn. Nyt on kuitenkin tulossa tyyntä, joten olemme varautuneet moottoroimaan paljon.



Ensimmäinen etappi on kahden päivän purjehduksen päässä oleva King George River niminen paikka. Saavumme iltapäivällä sovitulle ankkurointi alueelle. SD on siellä jo ollut edellisenä iltana se ohitti meidät komeasti ja seurasimme sen menoa tutkalla.


Aika pian kävi ilmi, että Omahalla ei voida ajaa sisään King George jokeen sillä sen tukkii matala hiekkavalli, joka vaihtaa paikkaa ja korkeutta vuoroveden mukaan. Kapteenit kävivät tukimassa asiaa jollalla ja tulos oli lohduton. Emme uskalla ajaa Omahaa sisään. Onneksi sää on suht suotuisa, uskallamme jättää Omahan ulos ankkuriin ja otamma ilomielin vastaan Paulin ehdotuksen siirtymisestä pariksi päiväksi SD:n miehistöön.


Nautimme Aiskin kanssa suunnattomasti, sillä voimme vain istua kannella kun SD:n nelihenkinen porukka hoitelee ankkuroinnit ja ajelut pitkin jokea. En edes yritä olla avuksi ja saankin Paulin kameran käteeni ja keskityn kuvien ottamiseen. Joki on kivivallien väliin muotoutunut uoma moninaisine mutkineen. Täälläkin on krokoja joten uiminen ei ole sallittua.


Kiipeämme joen päässä olevalle huipulle. Täällä pitäisi olla vesiputous alas jokeen, mutta sitä ei löydy. Nyt on kuiva kausi ja kaikki vesi on kadonnut putouksista. Otamme eväät mukaan. SD:n kokki on aivan loistavaa kaliiberia. Huomamme sen jo ensimmäisenä aamuna kun aloitamme matkan. Hätäpäissäni tein sentään Omahan leipää mukaan ja tästäkin oli loihdittu keittiössä vieläkin parempaa aamuruokaa.


Lämpöä on enemmän kuin riittävästi. UV suoja paita tulee tarpeeseen ja vettä menee 5 litraa päivässä pelkkään juomiseen, varmaan enemmänkin kun kiipeilemme vuoria ylös. Kallioseinät hehkuvat kuumuutta ja veden lämpö on varmaan 30 astetta. Ilman lienee 35+ jotain. Alkaa olla aika hyvä helteen sietokyky. Illaksi palaamme veneelle ja saamme taas nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta. On kivaa vaihteeksi seilata kaveriveneen kanssa!








King George River





Meidän vesikone piti olla toiminnassa tällä reissulla, joten emme ole täyttäneet vesitankkeja. Muutoinkin se on todella hankalaa. Kuten aikaisemmin mainitsin, täällä ei oikeastaan ole jolla laituria ja vuorovesi on noin 8m. Näin ollen vesikannujen raahaaminen jollaan ja sitten jollan raahaaminen veteen ja ajo veneelle ei ole ollut herkkua. Pikkuhiljaa keli Darwinissa muuttui aallokkoisemmaksi, joten keinuntakin oli taattua. Menemme siis minimi vedellä ja joudun ottamaan suihkuja suolavedellä. Ensimmäistä kertaa koko seilaus reissun aikana iho alkaa reagoida jatkuvaan hikeen, siihen että ei saa sitä kunnolla pestyä. Päänahkaan tulee hilsettä iho on täynnä näppyjä. Ollaan yhdessä hienoimmasta paikasta maailmassa ja meillä ei ole vettä riittävästi. Voi elämän kevät pitikö ne tankit jättää täyttämättä.


Parin päivän reippaan ulkoilun jälkeen jatkamme matkaa. Seuraavaksi putputtelemme paikkaan nimeltä Sir Graham Moore saaren suojaan yöksi. Illallinen syödään SD:llä saamme päivällä kalastettua kalaa. En kyllä muista merkkiä, mutta erinomaisesti valmistettua.


Aamulla jatkamme matkaa Jar Islandille. Paikka on saanut nimensä siitä, että sieltä on löydetty purnukka. Tämäkin on Aborginaalien pyhää paikkaa ja täällä on kalliomaalauksia. Ahtaudumme kaikki 6 henkilöä SD:n kumijollaan. Juu täälläkin on krokoja, joten katselen hieman kauhuissani alemmas ja alemmas uppoavaa jollaa. Sopiva määrä tähän purkkiin olisi 3hlöä. Australiassa kaikki on myrkyllistä.


Hoenkin mantraa, käärmeitä, hämähäkkejä, krokotiilejä, muurahaisia ja joo nekin puree tai pistää, en tiedä mitä, mutta ei kuulemma tunnu kivalta. Muurahaiset (tai termiitit?) voi hypätä puusta kimppuusi. Kapteeni näkee vilaukselta pienen käärmeen ja ohjeistaa minua katsomaan jalkoihini. Päivä on todella kuuma ja me vanhemmat miehistön jäsenet tyydymme parin sadan metrin tarpomiseen kallioiden alle varjoon kun nuorempi sukupolvi kiertää saarta enemmän. Päämääränä oli löytää taas kalliomaalauksia. SD:n kippari bongaakin ne todella nopeasti paikallisella varmuudella.


Samana iltapäivänä siirrymme vielä Australian mantereen viereen, suurin piirtein vastapäätä Jar saarta. Täältä pitäisi löytyä lentokoneen hylky DC3, toisesta maailmansodasta. Haemme tätä hylkyä useita tunteja sillä tulkitsemme ensin ohjeet täysin väärin. Seikkailemme rannikolla ja ajaudumme suola aavikolle, jossa on jälleen krokotiilien jälkiä. Seuraamme polkuja ja puissa asuu niitä hyppiviä muurahaisia. Aurinko paahtaa kuin viimeistä päivää. Löydän myös kamelin jäljet, jotka sitten päättyvät krokotiilin jälkiin. Onkohan ne kohdanneet toisensa? Alkaa tulla myöhäinen iltapäivä ja olemme Mangrove metsän ympäröimällä kuivuneen järven pohjan näköisellä pläntillä, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Kohta alkaa krokojen iltapala aika. Kyllä, se on todellinen uhka, sillä kuulemme paljon tarinoita turisteista ja reppareista, jotka ovat erehtyneet yö uinnille ja jääneet sille tielleen. Raivaamme tiemme läpi kapeammasta Mangrove kohdasta takaisin dyynin päälle ja meren rantaan. Mielessä menee taas mantra, käärmeitä, hämähäkkejä, krokotiilejä… Katseen pidän tiukasti kasvustossa, joka ylettyy rinnan korkeudelle.


Muurahaispesä, luulin kuivuneeksi lehdeksi.

Jatkamme rannan suuntaisesti ja nuoremmat seilaajat osoittavat tällä kertaa fiksuutensa ja lentokoneen hylky löytyy vihdoin! Aikamoisen rankka iltapäivä, kävelyä paahtavassa helteessä useita tunteja. Aurinko alkaa laskea kun pääsemme takaisin jollalle. Olen rätti poikki väsynyt. Kulhollinen muroja ja kunnon nesteytys, särkylääke ja nukkumaan. Silti päivä oli todellakin ikimuistoinen niin kuin koko Australian aikakin.



Kapteenit lennolla, onkohan pelikaani osunut turbiiniin?

Matka jatkuu aamutuimaan kohti Bigge saarta. Tämäkin on Aborginaalien pyhä paikka. Luen opaskirjasta, että ankkurointi alueelta löytyy karttaan merkkaamaton kivi. Yritän tyrkyttää koordinaatteja siitä hiukan väsyneelle Kapteenille, joka ei ole kiinnostunut aiheesta ollenkaan. Ankkuroimme aika lähelle saarta ja huomaan kun ketju tiukkaantuu jotenkin oudosti ja aavistelen pahaa. Ilmoitan asiasta Kapteenille, että tuo ei vaikuttanut hyvältä. Päätös on kuitenkin jäädä tähän ja SD ankkuroituu vielä lähemmäs rantaa. Toki heidän syväyksensä on vain 90cm kölien kanssa ja nostettavien kölien jälkeen 40cm.


Emme jaksa heti rantautua ja painumme päivänokosille. Pian SD:ltä kuuluu VHF:stä viesti, että he ovat lähes matalan päällä ja vesi laskee koko ajan. He alkavat nostaa ankkuria, joka ei sitten kovin helposti nousekaan ylös. Seuraamme ensin SD:n taistelua, kunnes huomaamme, että Omahan takaa alkaa pilkottaa iso kivilohkare. SD vapautuu ja menee väljemmille vesille ja alamme nostamaan Omahan ankkuria. Eipäs muuten nousekaan ja vesi sen kun laskee.


Pyörittelemme venettä eri suuntiin, ollaanhan me tehty tätä hommaa sen sataviisikymmentä kertaa ennenkin. Alan jo olla huolissani siitä, että Kapteenin pitää sukeltaa krokojen sekaan. Vai tuleeko se jopi kenties minulle? Vedet ovat täällä sen verran tummia, että pohjaa on mahdotonta nähdä. Vihdoin Kapteenin on pyydettävä jolla apua SD:ltä. Paul pyörittää Omahaa eri suuntiin. Matruusi on ruorissa ja Kapteeni nostelee ankkuria ylös alas. Viimein Paul pyöräyttää Omahan takapuolen täysin 180 astetta eri suuntaan ja yhtä äkkiä ketju irtoaa kuin ei koskaan olisi kiinni ollutkaan. Paul huudahtaa, että nyt olemme tasoissa! Kapteeni oli aikanaan irrottanut hänet irti sukeltamalla Tahitilla. Kyllä se sitten taitaa käydä Kapteenien ylpeyden päälle kun ankkuri ei nousekaan ylös.


Omaha vähän liian matalassa vedessä.

Ankkuroimme uudestaan, tällä kertaa turvallisen etäisyyden päähän. Nuorempi sukupolvi oli jo ehtinyt käydä maissa, joten me päätämme mennä sinne aikaisin aamulla. Tällä rannalla on isoja kivilohkareita, joiden sisään on muodostunut pieniä luolia. Aamuaurinko antaa upean valon ja rannalta löytyy kilpikonnan jälkiä sekä pesä monttu, tosin ilman munia. Ilmeisesti ovat jo kuoriutuneet tai sitten joutuneet krokotiilien ruoaksi. Täällä on runsaasti kalliomaalauksia. Sanoisin, että osa näistä taiteilijoista on ollut hyvinkin lahjakkaita.


Kapteenin väsymätön uteliaisuus ja otsalampun mukana pito löytävät onkalon, jossa näyttäisi olevan luita. Paul osaa kertoa, että eivät sitten ole eläimen luita vaan Aborginaalien hauta. Vainajat on sijoitettu korotetulle alustalle useiksi kuukausiksi. Kun kaikki muut paitsi luut ovat kadonneet, siirretään luut pyhään paikkaan luonnon muovaamaan ympäristöön. He uskovat, että näissä pyhissä paikoissa henget ovat edelleen läsnä, eikä niitä saa häiritä. Tällainen pyhä paikka oli mm. myös Lost City, jossa vierailimme pohjoisessa terratoriossa.


Lost City, täällä vierailimme pohjoisessa terratoriossa.

Lost City













Aamulla on aika jatkaa matkaa. Ihmettelen tätä tyyneyttä. Tuulta tai aaltoja ei ole näkynyt kohta viikkoon. Miten on mahdollista, että Intian valtameri on tuossa näkyvissä ja sieltä ei tule aallon aaltoa? Olen kuitenkin tähän tyytyväinen, paitsi dieseliä joudumme käyttämään enemmän kuin kahtena viime vuotena yhteensä. Tosin jotkut ovat maksaneet pelkästään King George Riverin näkemisestä noin 30000 dollaria. Tosin heillä on varmaan ollut enemmän vettä käytettävissä kuin meillä oli.



Raft Point on seuraava ankkurointi kohde. Tästä on tarkoitus mennä päiväksi tai yöksi Montgomery riutalle. Riutta sijaitsee keskellä merta ja tulee näkyviin laskuvedellä. Tänne voidaan ajaa sisään kapeaa jokea pitkin ja ankkuroitua ihailemaan luonnon voimaa. SD on käynyt tarkistamassa paikan ennen meitä, joten tarkemmat koordinaatit on hallussa. Päädymme ajamaan SD:n perässä sisään riutalle. Tuntuu hurjalta ajaa jokea pitkin, jonka reunoja ei ole näkyvissä. Matruusia jännittää niin paljon, että hätäkakat pitää käydä tekemässä. Paikka on uniikki ja joo, jos olet käynyt täällä monia kertoja tiedät mitä teet. Ekaa kertaa kuitenkin alkaa vähän jännittää miten virta aallokko käyttäytyy ja millainen tuuli sattuu seuraavalle yölle. Yritämme ankkuroitua keskelle jokea. SD kiertää ympärillämme tarkistaen joen reunoja. Päädymme siihen, että paikka pitäisi olla hyvä. Kartat eivät kerro sijaintia oikein, joten niihin ei ole luottaminen. Odotamme laskuvettä ja pikkuhiljaa ympäristö alkaa hahmottua kun vesi katoaa Omahan ympäriltä. Johan on paikka taas löydetty. Kun vesi on alimmillaan päätämme hiukan muuttaa ankkurin paikkaa keskemmälle jokea. Kaikki sujuu hyvin. SD:n jolla lasketaan veteen ja Matruusi pääsee jokiajelulle. Kapteeni pidetään aluksessa kaiken varalta.


Raft pointin kuun nousu.

Omaha Raft Point ankkurilahdessa.

Kapteeni kiipesi mastoon Montgomery riutalla.

Montgomery riutta

Mongomery riutta, joki alkaa hahmottua.


Aamulla jatketaan matkaa ja kas, emme pääsekään ulos sitä tietä mitä tulimme sisään. Omahan syväys on liikaa ja jäämme ihmeissämme pyörimään suuaukolle. Onneksi herätimme SD kipparin ohi kulkiessamme ja sieltähän se jo saapuu. SD menee tottuneesti ensimmäiseksi etsimään reittiä ulos. VHF yhteys ja syvyydet tulevat Rebeccan selkeällä englannilla Omahaan. Reitti löytyy ja matka jatkuu taas. Tiiviit päivät seuraavat toisiaan. Täällä olisi nähtävää kuukausiksi. Tiivistämme kaiken kahteen viikkoon.


Silver Gull Greek on seuraava kohteemme. Olemme yrittäneet löytää makeavesi putouksia tai pieniä lampia. Kuiva kausi on meneillään, joten veden löytäminen on haastavaa. Tällä kohteella pitäisi kuitenkin olla rakennettu palju, jossa virtaa makea vesi. Tällä kertaa ajamme sisään jokeen pitkälle ja Kaputeeni toteaa, että täältä pitää lähteä ulos korkealla vedellä, jottei tie taas tukkeudu. Tämä yö ollaan kuitenkin todella herran kukkarossa. Ei värettäkään joen pinnassa ja molemmin puolin on korkeat kiviseinämät, jotka huokuvat lämpöä. Ylhäällä juoksee kenguruita Dingojen jahtaamina. Oppaissa varoitellaan vanhasta krokosta, joka lymyilee tälläkin joella.



Kohti Silver Creekiä, tämä muistutti kovasti Patagonian saaristoa.


Hui, miten läheltä se vilahti ohi!

Yritämme etsiä paljua, mutta olemme auttamattomasti myöhässä. Vuorovesi on tehnyt joesta mutavelliä ja on pakko käätyä takaisin. Ei siis makeavesi suihkua vieläkään. Pää kutiaa niin vietävästi kun ei ole saanut sitä kunnolla pestyä pariin viikkoon. Seuraavana päivänä uusi yritys. Tällä kertaa pääsemme kohteeseen asti ja vietämme paljussa useamman tunnin. Eväät mukaan ja mikäs sen hauskempaa kuin naukkailla parit snapsit paljussa ja katsoa kun (myrkylliset) sammakot kiipeävät paljun seiniä pitkin. Kyllä tähän vähän rentoutusta tarvitaankin. Käärmeitä, krokoja, sammakoita, hämähäkkejä ja ne prkl:een muurahaiset valtasivat minun punaisen kuivakassin.



Löytyihän se palju viimein.


Vuorovesi alkaa laskea ja jollat ovat ja melkein 50 metrin päässä vedestä. Nyt on lähdettävä kiireesti tai joudumme tarpomaan mudassa takaisin veneelle. Tämä olisi paratiisi ilman tätä hiivatin vuorovettä. Auringon lasku drinkit nautitaan Omahassa, joka on siirretty pois joesta. Aamulla matka jatkuu. Loma loppuu ja määränpää on Broome. Parin päivän myötäinen tuuli saattelee meidät perille.


Broome on kiva maalaiskaupunki, mutta vuorovesi on täällä entistä pahempi. Tulemme yö hämärässä ja valitsemme useiden alusten seasta Omahalle paikkaa. Otamme varman päälle ja laskemme vuoroveden ja syvyyden välistä eroa tarkkaan.




SD on päässyt perille jo päivää aikaisemmin ja tehnyt poliisille ilmoituksen tulostaan. Kun vaihdoimme terratoriota (covin vuoksi käytäntöön otettu hakemus) piti kaikkien hakea lupaa rajan ylittämiseen. Olimme siinä uskossa, että tämä riittää kaikille viranomaisille. Kun tulimme ns. sivistykseen oli meidän puhelimeen tullut viesti rajaviranomaisilta. Ottakaa yhteyttä tähän numeroon koskien viisumianne. Kaputeeni siitä sitten soittamaan siihen jo yöllä, mutta hölmistynyt virkailija oli sitä mieltä, että me ei lähetellä ikinä tallaisia viestejä, kyseessä on virhe. Minä sitä sitten epäilemään. Rajaviranomaiset on syytä ottaa tosissaan ja soitin sinne vielä uudestaan. Sama viesti, ei lähetellä viestejä, kyseessä on virhe. Matruusi tietysti pahoitteli kovasti sekaannusta.


Aamulla tuli kuitenkin uusi puhelu johon toki vastasimme heti. Rajanviranomaiset kyselivät mihin Omaha on kadonnut? No me ollaan Broomessa? Vastasin. Kyseli sitten että ollaanko tietoisia, että meidän viisumi on kohta ummessa. No ollaan ollaan ja saisinkohan vielä ihan tarkan päivän kun me ei mitään paperia hommasta saatu kun maahan tultiin. Olis kuulemma pitänyt ilmoittaa lähdöstä rajaviranomaisillekin, mutta ei internetistä mitään sellaista tietoa Kapteenin mukaan löytynyt ja poliisille tehtiin asiasta ilmoitus. Onneksi olivat kovin ystävällisiä ja pahoittelin moneen kertaan kun ei ymmärretty asiaa oikein.


Lisäksi lupa, jolla olimme ylittäneet terratorion rajan olikin vanhentunut. Eipä siinä lukenut mitään siitä kuinka kauan se on voimassa. Sama ongelma oli ollut SD:n kohdalla. Onneksi viranomaiset olivat todella ystävällisiä ja homma hoitui sillä, että tehtiin vain uusi hakemus. Kaikki kunnossa, maskiakaan ei enää tarvinnut kaupungilla pitää. Täällä on nolla covi tapausta.


SD miehistö oli ehtinyt tutustua satama kapteeniin. Käyneet hänen kotonaan suihkussa. Seuraavalle perjantaille oli sovittu grilli partyt. Sehän sopii meille mainiosti. SD:n mainio kokki on valjastettu mukaan. Tapaan kuulemma kuuluu, että kun saat kutsun Australiassa Grilliparteihin vieraat tuovat kaikki ruoat ja juomat mukanaan. Kummalliselta kuulostaa suomalaisen mielestä.


Satamakapteenin mukaan joessa olisi poijuja, tosin tarkistamattomia, mutta vettä niissä riittäisi 3 metriin asti. Voitte mennä sinne poijuun. Tuumasta toimeen. Tutuksi käyneen tavan mukaan SD menee edellä ja ilmoittaa syvyystietoja meille VHF:llä. Pääsemme jokeen ja poijuja on sitten siellä sun täällä. Valitsemme Omahan kanssa eniten tilaa ympärillä olevan poijun. Vettä ei mielestäni ole ihan riittävästi, ehkä noin 7m, mutta ehkä siellä on jokin hiekkasärkkä, joka estää kaiken veden pois katoamisen, tuumittiin.


Aikamme katseltiin vuorovettä, mutta pian alkoi jo halu kaupungille nousta pintaan. Päätettiin lähteä alumiini jollalla, joita SD:n kannelle oli kertynyt pilvin pimein. Tässä parin kuukauden aikana meillä on ollut käytössä 2 kumivenettä, 2 alumiinivenettä, 1 muovijolla (beanut) ja 3 perämoottoria. Aika usein jokin on rikki ja me ollaan sitten ristiin rastiin käytetty jollia ja moottoreita. Nyt oli kombinaationa meidän pikku suzuki ja yksi alumiinivene. Maihin siis ja koska vesi jatkoi laskemistaan päätimme mennä ihan kaupungin hiekkarannalle saakka. Siitä maihin ja etsimään paikalliset rautakaupat. Bunnings on aika kova sana ollut viime aikoina. Yleensä jaksan näitä rautakauppakierroksia ihan hyvin, mutta tällä kertaa aloin jo kyllästyä. Hakusessa oli ilmanpoistojärjestelmä vedentekokonetta varten. Aloin sitten kuvaamaan poikien hommaa kun en muutakaan tekemistä enää keksinyt. Tylsähän siitä videosta tuli, mutta kenties se alkaa näyttää hauskalta parin vuoden päästä.


Päivä siinä kierreltiin paikkoja ja mentiin vielä illaksi baariin syömään ja sitten kun vuorovesi on kohdillaan voidaan ajaa takaisin veneille. Oli jo pimeää kun saavuimme Omahalle. Huomasin jo kaukaa, että nyt on käyty melko varmasti kyljellään. Vene oli jo pystyssä, mutta muutamista asioista pystyimme päättelemään, että vettä ei todellakaan ollut 3 metriä vaan se on ollut täysin kuivilla. Isompia vaurioita ei näkynyt. Muutamia tavaroita oli pudonnut nämä vahvistivat kyljellään olon. Vuorovesi ei ole sama joka päivä, joten aika pian kävi ilmi, että Omaha on ajettava ulos tänä yönä tai jäämme tänne oikeasti jumiin pitkäksi aikaa. Siitä sitten yöllä koko SD:n porukka mukaan kannelle ja kaikki jälkiä jättäneet laitteen mukaan.


Alkoi hidas matka takaisin lahteen yön pimeydessä. Uusi ankkurointi ja kello taisi olla jo 2 yöllä kun homma oli pulkassa. SD:n miehistö oli hellevaatteissa. Yöllä on kylmä kun on tottunut 35 asteen lämpöön. Olimmehan muutoinkin tulleet etelään päin ja lämpötilat putosivat nopeasti kahden viimeisen vuorokauden aikana. Kaivoin fleecet kaikille mukaan ja lähetimme heidän takaisin, kiitos avusta SD.


Vedentekokone ei meinaa ottaa toimiakseen ja Kapteenit päätyivät siihen, että vika onkin Kärcher painepesurissa, joka on siis tässä vedentekokoneessa paineen tekevä yksikkö. Toki pumppukin oli ollut viallinen, vaikka valmistaja väitti sen toimivan ja lähetti sen meille takaisin. Tämä selvisi vasta myöhemmin. Uudestaan Bunnigsiin ja ostamaan uusi Kärcher. Vanhan vaihdoimme sitten kuittia vastaan uuteen joten nyt on varapumppukin. Vihdoin tulee vettä!


Kaputeeni rupeaa olan takaa tuottamaan vettä ja kaikki menee hyvin, kunnes otan lasiin juomavettä. Mitä ihmettä tämähän maistuu suolalta. Kapteeni on ottanut vedentekokoneesta näyteveden ja siellä vesi maistuu, ei miltään. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Hetken aikaa ihmettelemme miten on mahdollista, että vesi muuttuu suolaiseksi tankissa? Pian tajuamme, alus kävi kyljellään joessa ja vesitankin huohotin on ollut suolavedessä ja imaissut vedet tankkiin sitä kautta.


Tyhjennämme useita satoja litroja suolaveden ja makean veden yhdistelmää tankista. Siinähän se tämäkin päivä sitten kului. Katson kauhuissani veden tuhlausta ja päätän, että tämä saa kelvata nyt pyykkien pesuun. Eihän sitä voi takaisin mereenkään, ihan käyttökelpoista vettä! Hyvä uutinen on se, että nyt kun kolmas vesipumppu on jo ostettu alkaa vedenteko kone tuottamaan meille vettä!


Vielä puuttuu aurinkopaneelit ja aikaisemmin mainitsemamme pumppu, joka oli lähetetty takaisin valmistajalle. Tällä välin terratorioiden rajat kuitenkin sulkeutuvat covin vuoksi. Näin ollen posti hidastuu ja me emme voi enää ainakaan lentää takaisin Darwiniin ja ajaa Paulin autoa tänne. Tuo oli yksi suunnitelmistamme. Paul yrittää saada aurinkopaneelit lentorahtina, mutta hinta nousee niin kovaksi, että se ei todellakaan kannata. Olimme jo Aiskin kanssa luovuttaneet tämän homman. Valitettavasti OK solar ei ole kovin hyvälaatuinen eikä myöskään korvannut kahta rikki mennyttä paneelia. He lähettivät yhden, joka ilmeisesti monien mutkien kautta päätyi SD:lle. Hyvä niin, toivottavasti se toimii. Pumppu saapui Bromeen samana päivänä kun viisumi vanheni ja kirjoittauduimme ulos. Tätä ennen olimme selvittäneet voisimmeko mahdollisesti jatkaa viisumia muutamilla päivillä, mutta se ei ollut järkevää. Eikä vähiten siksi, että Cycloni kausi on jo oven takana. Miten niin moni asia jää aina viimetinkaan.


Oma shownsa oli sitten polttoaineen tankkaus. Tiesimme, että se saattaa olla hankalaa, mutta, että vielä järjettömän hintaistakin. Se tuli yllätyksenä. Broomessa on ainoastaan kaupallisten isojen alusten laituri. Siihen päivämaksu on 300 dollaria ja 200 dollaria pitäisi maksaa siitä, että polttoaine tuodaan laiturille.


Onneksi Paul on apunamme ja ystävällinen Satamakapteeni valjasti oman henkilökohtaisen veneensä avuksi. Teemme tankkauksen käyttämällä jerry kannuja, Satamakapteenin venettä ja autoa. Kahdella reissulla saamme tankattua Omahan tankit melkein täyteen. Huh, johan on hankalaa tämän vuoroveden kanssa. Eikä ole kerta tai kaksi kun raahaan ostoskasseja mutaisella merenpohjalla puolen kilometrin päähän jollaan. Juu voisihan sitä yrittää lukea sitä vuorovettä, mutta kun se kierto on 12 tuntia niin aika pitkiä päivä tulee. Eikä ne taulukot ihan aina pidä edes paikkaansa.


Pian on aika lähteä kohti Reunionia. Yritämme vielä päästä SD:n kanssa yhdessä Rowley Shoals riutalle sukeltamaan. Se on 170nm Broomesta länteen. Riutan sisään on laitettu poijuja, joita voi varata pariksi päiväksi. Tämä kaatuu kuitenkin siihen, että ilmakompressoristamme hajoaa rele ja pullojen täyttäminen ei onnistu. Ei siinä, että hupisuket jää tekemättä, mutta Omahan pohja alkaa kasvaa kohta korallia ja se pitäisi päästä pesemään. Darwinista Bromeen on kroko vaara ja Broomessa on sitten Tiikerihai natustellut jonkun työsukeltaja paran. Ei siis sielläkään sukellusta.


Viimeinen takaisku ennen lähtöä on se, että Furunon näyttöön päivittämisen yhteydessä sen kosketusnäyttö lopettaa toimintansa. Olimme juuri kirjoittautuneet ulos ja Kapteeni päätti päivittää laitteen kun uusi versio oli saatavilla. Pian kuului kommentti, meillä on pienoinen ongelma. Ei auta, nyt on lähdettävä ja tultava toimeen ilman päänäyttöä. Iso ongelma tässä on sekin, että se on ainoa näyttö, jossa meillä on tutka. Karttaohjelmia ja tuulitietoja saadaan muuallekin. Furunostakin näkyy osa tiedoista, mutta varoitus kylttiä, joka aukeaa näyttöön ei pysty kuittaamaan pois. Myöskään aluksen keskittäminen ei onnistu. Tieto siis kulkee, mutta näyttöä ei pysty käyttämään. Onneksi näytön kirkkaus jäi päivä asentoon.


Kiitos Australia! Meille jäi pieni Australia kaipuu, kenties joskus pääsemme tutustumaan maahan laajemmin. Todella näkemisen arvoinen ja yllättävä lähes koskemattomalta luonnoltaan. Iso kiitos myös Sundreamerin Kapteenille Paulille kaikesta avusta ja oppaana olosta sekä kuvista!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti