OMAHA: Matka sinne ja takaisin. Kyljellään, kivikossa ja tietysti myrskyssä.

Chile, Puerto Williams, Punta Arenas, Poivreniere.

Saavuimme Chileen, Puerto Williamsiin 10.3.2018. Tästä legendaarisesta paikasta on kerrottu Matruusille kautta aikojen. Kyseessä on pieni kylä, joka on maailman eteläisin. Täältä löytyy huvivenesatama, joka on Chilen eniten vierailtu satama, nimeltään Club Micalvi. Vierailevilla veneillä on tapana jättää Clubi ”rakennukseen” lippuja tai muita merkkejä käynnistä Micalvissa. Clubi rakennus ei ole rakennus vaan suurehko rahtialus, josta on rakennettu satama ”rakennus”. Alusta on aloitettu rakentamaan 1925 ja se on saapunut Puerto Williamsiin 1928. Sisällä on yhteisiä tiloja, jonkinlainen keittiö ja kaksi suihkua, joista ainakin toisesta tulee lämmintä vettä. Wifi yhteys on ja se toimii silloin tällöin, jos on toimiakseen.

Micalvin kerhohuoneen koristus.


...ja lisää yksityiskohtia.


Tänne lisätään myös Omahan lippu.


Micalvin laiturilla.

Chilessä maahantulo viranomaisia on neljä. Armada, joka on Chilen laivasto. Tulli, maahantuloviranomaiset ja tervesysviranomaiset. Chileen ei saa tuoda tuoreita ruokatuotteita. Näin ollen he tulevat tarkastamaan aluksen sekä tekemään selvityksen mitä kannella on ja millainen meidän jäte astiamme on. Kaikki oli kunnossa joten saimme ns. puhtaat paperit.

Odotamme ystäväämme Juhaa, joka on tulossa kokemaan Chilen saariston seikkailut kanssamme. Juha saapuu lentäen Punta Arenaksesta Puerto Williamsin lentokentälle. Kyllä täällä todellakin on sellainen ja kun olemme saaristossa, voimme hakea Juhan lentokentältä jollalla. Todella kätevää, kun kuulen koneen laskeutuvan voimme ottaa jollan ja meloa toiselle puolelle lahtea. Vetää jollan maihin ja kävellä 100m päähän lentokentälle. Sanoisin, että sellainen kuka pitää lentokentistä niin tämä olisi varmasti yksi niistä, joka kannattaa bongata. Siis jo tuntisin jonkun tai jotkut sellaiset ihmiset.

Juha saappuu ajallaan ja ensimmäinen venematka kentältä Omahaan sujuu erinomaisesti. Pakolliset viimeiset kauppaostokset suoritettua, voimme hakea Zharpen, eli purjehdusluvan Chilen Armadalta. Täälläkään ei saa poistua purjehtimaan satamasta ilman lupaa. Kapteeni olisi halunnut kiertää saaren, jossa Puerto Williams sijaitsee, mutta Armada ei anna siihen lupaa. Saamme luvan ainoastaan Cape Hornille ja takaisin. Sillä aikaa kun Matruusi viattomana tekee Omahassa lähdön hommia, on suunnitelma mennä suoraan Poivrenieriin, muuttunut Cap Hornin kierrokseksi.

No suunnitelmat saattavat joskus muuttua, Kapteeni ja Perämies ovat sitä mieltä, että näin tehdään. Meillä on 4 päivää aikaa purjehtia Cape Hornille ja takaisin. Mennessä saamme hienon myötätuulen, mutta aika ei silti riitä varsinaisen Cape Hornin kiertoon. Jäämme toiseksi yöksi ankkuriin Isla Hermiten itäpuolelle, mitä kauneimman maiseman viereen. Aurinko paistaa lämpimästi vielä illalla ja voimme jopa syödä ulkona. Ehdimme vielä tehdä kävelyn tai pikemminkin rämpimisen ryteikön läpi saarelle ennen pimeää. Maisema on kukkulan päällä huikaisevan kaunis. Meri näyttää rauhalliselta, mutta kokemuksesta tiedän, että se ei sitä ole. Kylmyys iskee heti kun aurinko on laskenut.

Fortuna on tehnyt taikojaan sillä saamme myötätuulen myös takaisin tullessa. Omahalla on yleensä vastatuuli, mutta ei tällä kertaa. Pääsemme takaisin lähelle Puerto Toroa illan hämärissä ja löydämme poijun suojaisesta lahdelmasta, johon päätämme jäädä yöksi. Aamulla onkin sitten vastainen tuuli kohti Puerto Williamsia. Haemme uuden purjehdusluvan kohti Punta Arenasta tai pikemminkin Povrenieriä, josta on mahdollista mennä lautalla Punta Arenakseen.

Ennen lähtöä saamme kutsun Kiniin viettämään St Patrics päivää, joka kuuluu Irlannin juhlapyhiin. Kini on täynnä ihmisiä läheisistä aluksista ja isäntämme on kokannut meille hienon aterian. Vieraita on pyydetty pukemaan jotakin vihreää ylleen juhlan kunniaksi. Hieno perinne, kiitos Kinille mukavasta illasta.

Puerto Williamsista matka jatkuu jo seuraavana päivänä. Ehdimme illaksi ankkuriin Beaglen kanaaliin, Caleta Mejillones nimiseen lahteen. Aamulla meillä on aikainen herätys. Tavoitteemme on päästä Caleta Ollaan, jonne on matkaa 50nm. Se tarkoittaa tiukkaa purjehdusta vastatuulessa ja virrassa. Puhumattakaan siitä, että suositeltu päivämatka täällä on 30nm. Pimeällä ei voi purjehtia, sillä kartat eivät pidä paikkaansa. Heitot ovat jopa 0,5km puhumattakaan siitä, että matalia ei ole merkitty karttoihin eikä merimerkkejä ole kuin muutamia. Nekin tuntuu olevan tapana laittaa saarten päälle.

Aloitamme purjehduksen, tietty moottorin avustamana. Pääsemme niukin naukin ennen pimeää Caleta Ollaan ja mikä ihana yllätys meitä odottaakaan. Quasar katamaraani on lahdessa parkissa. Jordan tulee jollalla meitä vastaan ja ottaa peräköydet haltuun. Täällä on tapana ankkuroida alukset niin, että perä on kohti rantaa. Perästä laitetaan yleensä kaksi köyttä puiden ympärille rantaa kiinni ja ankkuri huolehtii keulan pitämisestä suorassa. Vältämme jollan alaslaskun ja saamme Omahan todella pikaisesti paikoilleen. Tuulta on ollut enemmän kuin luvattiin ja vastavirta ei helpottanut asiaa yhtään. Ruokaa ja nukkumaan!

Vietämme extra päivän Caleta Ollassa sillä tuuli on niin raju, että ajaminen olisi vain dieselin tuhlausta. Meillä on mukavaa seuraa ja kiipeämme ylös vuorille katselemaan maisemia. Matka jatkuu seuraavaana päivänä ja teemme huikean 67nm päivän. Onneksi Kapteeni ja Nöösipoika jaksavat olla kannella. Matruusi huolehtii kokkaamisen ja muistaa välillä ottaa päiväunet. Näillä leveyksillä on kuitenkin sen verran vilpoisaa ulkona, että ruokahalu on toista luokkaa kuin tropiikissa. Tarvitaan kaksi lämmintä ateriaa päivässä.

Juhan ottama kuva Caleta Ollasta. Meri on valkoinen ei asiaa sinne tänään

Olemme illan hämärissä Pozo Isla del Mediossa. Kaikki menee mallikkaasti ja uni tulee pikaisesti. Kapteeni ei kuitenkaan oikein pidä tästä paikasta. Se on hieman ahdas Omahalle. Haluamme, että ns. pakoreitti on mahdollinen, jos jostakin syystä tuulen suunta muuttuu ja on lähdettävä pikaisesti jatkamaan matkaa. Sisääntulo on kapea ja matala, ei hyvä. Tällä kertaa kaikki on kuitenkin rauhallista.


Juhan ottama kuva matkalta.

Matka jatkuu ja Kapteeni päättää katsastaa paikan, jota ei ole opaskirjassa. Nimeämme sen kekseliäästi Bahia Omahaksi. Paikka on ihastuttava ja sieltä löytyy kalastajien köydet. Tiedämme siis, että lahdelma on suojaisa. Päätämme Kapteenin kanssa palata tänne sukeltamaan. Vesi on kirkasta ja vieressä on mukava jyrkänne. Kelpit ovat veneen alla, joten katseltavaa näkyy veneen kannelta. Aikataulumme on tiukka ja jatkamme matkaa.

Tämän päivän tulos on 46nm. Päätämme ankkuroitua yöksi paikkaan nimeltä Puerto Hope. Tulemme sisään laguuniin, jota ympäröi vuoret kaikkialta. Opaskirjan mukaan voimme jäädä pelkästään ankkuriin. Laskemme ankkurin ja kaikki on rauhallista. Huomaan, että pohja näkyy kyljen vierestä, mutta kaiku antaa kuitenkin noin 6m syyvyyslukeman. Minä en oikein pidä paikasta, jostakin syystä se ei tunnu olevan oikea feng shui. Kuvaan videota, jossa sanon, että tuntuu siltä kuin jokin suohirviö majailisi läheisellä rannalla ja suunnittelisi meidän syömistä kun olemme nukahtaneet.


Juha Puerto Hopessa.

Illallisen jälkeen jäämme puhumaan salonkiin niitä näitä. Pari Williewallia (tuulen puuskia) tulee alas rinteiltä, mutta ne menevät ohi. Emmekä kiinnitä niihin sen enempää huomiota. Jossakin vaiheessa alkaa tuntua, että olemme vähän vinossa. Yleensä se johtuu siitä, että olemme käyttäneet toisen puolen vesitankkia (a 600l) enemmän ja olisi vaihdettava tankkia. Emme vieläkään kiinnitä asiaan huomiota, vaikka nyt vähän on kallistummekin. Menee hetki ja alamme epäillä, että nyt taidetaan olla pohjassa kiinni. Omaha ei enää liiku mihinkään suuntaan. Menemme ulos ja yritämme moottorin ja purjeen avulla päästä väljemmille vesille. Se ei kuitenkaan enää onnistu. Kaikki tapahtui todella nopeasti.

Laskuvesi on näillä main kasvanut jotakuinkin yli metrillä verraten Ushuaia Puerto Williams leveyksille. Pari tuulenpuuskaa on työntänyt meidät matalaan ja vesi kaikkoaa altamme pika vauhtia. Ensin 10 astetta, 20, 30, 40...45. Hitaasti, mutta varmasti Omaha kallistuu oikealle kyljelle. Ollaan oltu pohjassa ennekin ja itseasiassa ollaan kuultu muiden olevan myös kyljellään. Emme Kapteenin kanssa ole kovin huolissamme sillä Omaha kyllä kestää kyljellään makaamisen. Vieraamme olotila sensijaan ei ehkä ole kaikkein mukavin. Se tietysti harmittaa meitä, mutta asialle ei voi tehdä mitään ennen seuraavaa nousuvettä.

Lämmityslaitteen pakoputki on oikealla kyljellä ja minulle ja Kapteenille tulee yhtä aikaan mieleen, että sehän täytyy tulpata. Puutulppa hätäkaapista ja homma on hoidossa. Vesitankin ilmausputki on myös oikealla kyljellä ja sekin peittyy veden alle kun parras alkaa kadota pinnalta. Emme tee sille kuitenkaan mitään. Lämmitys ei toiminut enää noin 40 asteen vinoudessa. No tiedetäänpähän tämäkin nyt! Oikealla kyljellä on käytettävissä kaksi punkkaa. Salonki ja Matruusin sänky perässä. Kapteeni ja kansimies viettävät yön yhdessä sohvalla. Matruusi yrittää saada itselleen pesän perästä.

Seuraava nousuvesi on aamutuimaan. Epäilemme kuitenkin, että se ei riitä nostamaan meitä riittävästi ja niinhän siinä käykin. Joudumme odottamaan iltapäivän nousuvettä, joka on noin 40cm korkeampi. Teemme päivällä valmisteluja. Viemme ankkurin kauemmas ja laskemme kaikki 130m ketjua pitkin pohjaa jollalla. Vara ankkuriin laitetaan 100m köyttä ja se viedään kaveriksi. Jolla laitetaan painoksi mastosta nostimella oikealle sivulle. Purjeet viritetään sivutuuleen sopivaksi ja moottori käynnistetään heti kun jäähdytysveden ottoaukko on veden alla.


Omaha kyljellään ja matruusi istuu keulalla. Juha ja Aiski ovat jollalla viemässä toista ankkuria. (Juhan ottama kuva)

Matruusin tehtävä on käyttää ankkurivinssiä Juhan kanssa. Kapteeni rääkkää konetta. Aina kun saamme apua purjeista ja moottorista vedän vinssillä keulaa kohti syvännettä. Olemme ihan sen reunalla ja meidän ei tarvitse siirtyä kuin viitisen metrillä niin kelluisimme taas. Saan hyvän puuskan ja rääkkään vinssiä. Kuulen äänestä, että nyt mennään rajoilla ja annan sen levätä hetken. Uusi puuska kuitenkin tulee, joten painan nappulaa ja toivon, että vinssi ei pimahda. Sulake kuitenkin poksahtaa, mutta saamme liikutettua Omahaa muutaman metrin oikeaan suuntaan. Kapteeni käy laittamassa uuden sulakkeen ja tällä kertaa yritän olla varovaisempi. Vinssi vaikeroi, kuitenkin hitaasti se alkaa vetää meitä poispäin matalasta. On pakko vaan painaa menemään ja vihdoin Omaha vapautuu matalikosta ja olemme jälleen suorassa!

Siirrymme ankkuriin laguunin ulkopuolelle, varmistamme, että vettä on alla riittävästi! Saatamme jopa palkita itsemme Rommilla. Huh mikä vuorokausi ja täytyy sanoa, että suorassa olevassa veneessä on omat hyvät puolensa. Voi kokata ja leipää ei tarvitse leikata portaiden kylkeä vasten. Kaikki toimi moitteettomasti, emme saaneet mitään vaurioita mihinkään. Nimesimme lahden uudestaan, se on tästä eteenpäin Puerto Bad Hope!

Aamulla jatkamme matkaa kohti Finlandia jäätikköä. Teemme 62nm päivän. Tässä kohtaakaan kaikki ei mene ihan niinkuin toivoimme. Matkalla jäätikölle huomaamme kartoissa matalan paikan lähes keskellä lahtea. Kapteeni päättää kiertää sen reilusti vasemmalta puolelta. Etenemme varovaisesti. Matruusi menee keulalle VHF radion kanssa katsomaan mahdollisia matalikkoja. Vesi käyttäytyy erikoisesti. Huomaan, että virta muuttaa suuntaa. En kuitenkaan näe kelppejä, jotka ovat yleensä matalan veden merkki. Alan puhua vhf:ään, jotta Kapteeni ruorilla saa infoa tulevasta. Kapteeni kertoo minulle syvyyttä olevan vielä 90m. Lähestymme ja syvyys putoaa 30m. Alan puhua radioon, että jotain on edessä, älä aja, jotain siellä on. En kuitenkaan näe pohjaan, mutta tunne ei ole hyvä. Vauhtia on hidastettu, mutta pang, saamme pohjakosketuksen. Syvyys putosi 25m ja samantien osui. Syväyksemme on 2,6, joten aika raju nousu tapahtui muutaman metrin matkalla.

Totuuden nimessä olemme osuneet pohjaan ennekin ja tällä kertaa kolahdus ei ollut niin paha. Kapteeni oli jo laittanut pakin päälle ennen osumaa, mutta se ei vielä ehtinyt pysäyttää vauhtia. Otimme taaksepäin ja aloimme etsiä reittiä oikealta. Virrat ovat sekaisin tällä alueella (olisi varmaan mielenkiintoinen sukelluspaikka, tosin vesi on täällä tummaa, mutta hylkyjä kenties..) ja etsimme varovaisesksi Relanderin jäätikkö näkyy jo, mutta tulimme varovaisiksi. Ilta alkaa pimetä emmekä uskalla jatkaa matkaa, sillä kelpit ovat pitkin pintaa ja siitä tiedämme, että olemme lähellä matalia alueita.

Käännymme takaisin päin ja ankkuroidumme lähellä olevan saaren viereen. Löydämme selkeän syvyyskäyrän ja uskallamme jäädä yöksi ankkuriin niin, että laitamme perän kiinni rantaan. Jolla alas ja uusi pikku Suzukimme (2,5hv) tulille. Juha hoitaa köysiä ja Matruusi ajaa moottoria. Homma hoidossa. Kapteeni menee tarkistamaan vaurioita. Osuimme kölillä pohjaan, jossa sijaitsee polttoaine tankimme. Valitettavasti Portimaossa paikattu kohta oli saanut osuman ja hiushalkeamista vuosi vettä päätankkiin.

Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin miltä se kuullostaa. Tankki on vesirajan alapuolella ja täyttyy näin ollen vain vesirajaan asti. Vesi pysyy tankissa pohjalla ja diesel nousee tankin yläosaan. Saimme imettyä dieselit varakannuihin, joten emme menettäneet polttoainetta emmekä tehneet ympäristörikosta. Veneen ympärillä ei ollut pisaraakaan dieseliä. Loppu hyvin kaikki hyvin. Vai onko?

Aamu valkenee rauhallisena. Pienet jäälautat alkavat lähestyä Omahaa Finlandia vuonosta. Pikkuhiljaa ne ympäröivät meidät kokonaan. Ehkä se oli hyvä, että ei päästy liian lähelle jäätikköä. Kun olen jollan kanssa Omahan kyljellä niin jääpalat työntävät sitä yllättävän voimakkaasti ja minulla on vaikeuksia päästä kannelle sivulta. Kaikki menee kuitenkin hyvin. Omahassa on jääpotkuri ja se on keulasta vahvistettu. Ajelemme jäälauttojen seassa kohti väljempiä vesiä. Pikkuhiljaa lautat katoavat ja ohitamme matalikon, johon olimme törmänneet aikaisemmin.


Vuono Finlandia

Olemme kuulleet radiosta varoituksia alkavasta myrskystä. Kaikkia aluksia pyydetään menemään satamaan. Kiiruhdamme hana kaakossa kohti seuravaa suoja lahtea. Emme taida ihan ehtiä, sillä kannelta näkyy, että jonkinmoinen kuuro lähestyy suoraan edestä.

Tämä ei taida tarvita kuvatekstiä. Juhan kamerasta.

Juha ja Kapteeni ovat kannella. Minä varustaudun kelluntapukuun ja pelastusliiveihin. Purjeet on reivattu ja moottori käy. Tuuli nousee 30, 40, 50, 60, 70, 80kn.... Olin jo aikaisemmin huomannut, että tuulimittarimme ei pidä paikkaansa siihen nähden mitä on aallokkoa sekä muutoinkin ”tuulituntumaa”. Ilmeisesti se heilahti kun otimme pohjakosketuksen. Olin sisällä ja katsoin kauhuissani tuulimittarin lukemaa 96kn. Sanoin kauhuissani Kapteenille, että eihän tuo pidä paikkaansa! Noh se tuntui ehkä 70kn. Tosin kuulimme seuraavana päivänä Povrenierin satamassa, että he olivat mitanneet tuulta 120kn. Joten mene ja tiedä sitten.

Omaha kelissä. Juhan kamerasta.

Puuska kesti ehkä muutaman tunnin ja pääsimme saaren suojaan melko pian. Aah kalastajien alukset olivat taas valinneet samaisen lahden kuin Kapteeni. Tosin, emme tainneet ehtiä siihen mihin olimme alunperin menossa. Pian kuitenkin alus on taas kiinnitetty ja ankkuri laskettu. Kaikki hyvin. Seuraava päivä on tietenkin tyyni ja ajelemme mukavassa auringonpaisteessa kohti Poivrenierin satamaa, jossa delfiinit tulevat meitä vastaanottamaan.

Pääsemme kalastajien tukevaan laituriin ja hankimme liput seuraavan päivän lauttaan. Saatamme Juhan Punta Areakseen ja vietämme pari päivää kaupunki lomaa. Kiitos Juhalle mukavista viikoista ja sitkeästä kansitoiminnasta.

Tulemme takaisin veneelle, jossa kaikki on hyvin. Tosin Omaha on vaihtanut paikkaa laiturin päätyyn. Oli sattunut pieni haaveri ja kalastus alusten lastia noutamaan tullut rekka auto oli lähellä ajaa mereen. Tästä johtuen Omaha oli siirretty. Katpeenin ilme oli hetken aikaa näkemisen arvoinen kun hän katsoi lautan ikkunasta ja huomasi aluksen vaihtaneen paikkaa. Kaikki oli kuitenkin kunnossa, joten astuimme taloksi.

Chilen Armada antoi meille purjehdusluvan vasta viikon päästä. Sanoivat, että keli on liian kova emmekä saaneet poistua satamasta. Onneksi on tallennettu kohtuullinen määrä elokuvia, sillä tämä kylä ei ole mitenkään kummoinen....

Lähikuva alla kuvatusta rannasta.

Pääsemme matkaan ja vietämme saaristossa noin 4 viikkoa. Etenemme rauhassa, sukellamme muutamassa kohteessa. Meillä ei oikeastaan ole ollenkaan suurempia haasteita. Noh kerran saimme peräköydet sotkettua potkuriin kun Matruusi ei tajunnut kiinnittää kelluvaa köyttä knaapiin ja sehän sitten purkautui itsestään vähän liiaksi asti mereen. Kapteenihan sen sitten kävi irroittelemassa potkurin ympäriltä. Ei ongelmia, köyttäkään ei tarvinnut katkaista. No okei sinkki vähän vaurioitui.


Caleta Brecknock.

Ylemmällä tasolla vuoristojärvi, makeaa vettä. Alemmalla tasolla meri.

Omaha kiinni myös keulaköysillä. Ankkurin präköysien lisäksi. Kyllä pysyy.

Loppupäässä matkaa eli Caleta Brecknockin jälkeen tapaamme Hollantilaisen Jori aluksen, mutta heitämme kuulumiset nopeasti vhf:llä. Matka jatkuu ja samaisena päivänä kuulemme Armadan kutsuvan Kiniä. Kapteeni on heti kartalla ja kun he saavat asiat hoidettua Kapteeni alkaa kutsua Kiniä. Vastaus tulee pian Jee wow Aiski.... Saamme sovittua treffit samaan lahteen, joten mukava ilta tiedossa. Olemme koko alkumatkan noin pari viikkoa olleet kahden, joten vaihtelu virkistää.

Jäämme pariksi yöksi paikoilleen, mutta toisena aamuna keli nousee, tuuli on vaihtanut suuntaa. Joudumme nostamaan ankkurin vaihtamaan paikkaa heti aamusta. Menemme läheiseen Caleta Silvaan, joka on erittäin suosisttu veneilijöiden keskuudessa. Saamme olla jälleen kahden. Teemme kävelyretkiä kukkuloille jne...


Caleta Silva


Kuka se siellä vilkuttaa

Kapteeni, Omaha ja Caleta Silvan vartija.

Veneilijät jättävät tähän Lahteen muistomerkkejä.

Ajamme seuraavaksi sisään vuonoon, jossa on jäätikkö (ei nyt nimi ole saatavilla). Matruusilla on vähän vaikeuksia sillä joudumme menemään noin 5m matalikkojen ohi ja edellinen pohjakosketus on vielä tuoreessa muistissa. Tosin köli on jo rikki, joten ei kait se haittaa jos se osuu uudestaan? Ajamme jäälauttojen läpi ja parin tunnin empimisen jälkeen pääsemme opaskirjan suosittelemaan lahdelmaan. Paikka osoittautuu rauhaisaksi ja teemme huoltohommia.

Seuraava pysäkki onkin taas Caleta Olla. Saavumme sinne ja koko lahti on täysin tyhjä. Käy kuitenkin niin, että ensin sinne saapuu Norjalainen alus. Sitten tulee kumman tuttu alus, sehän näyttää Kiniltä. Mitä ihmettä heidän piti jatkaa matkaa? Oli kuitenkin ollut niin kovat kelit, että miehistön lennot alkoivat lähestyä, joten he jotuivat kääntymään takaisin ja palamaan Puerto Williamsiin.

Tällä kertaa meri on tyyni. Caleta Olla.

Sama vuono toiseen suuntaan.

Olin juuri tekemässä pitsaa, ajattelin, että teen kaksi ja toinen jää huomiselle. No okei pyydetään Kinin porukka ja unohdetaan se huominen. Kohta saapui Norjalainen alus. No okei pyydetään Norjalaiset mukaan. Teen siis kolme pitsaa. Pian saapuu Kapteeni ja ilmoittaa, että Norjalaiset odottavat jotain alusta saapuvaksi pian. Kävi ilmi, että tulossa on Ruotsalainen alus. Noh samallahan sitä leipoo 4 pitsaa! Ah mikä ihana puheensorina ja kielten sekamelska. Omahassa puhuttiin illan aikana suomea, ruotsia, norjaa, ranskaa, portugalia ja espanjaa. Siinä meille kielikylpyä!!! Ei sitten vedetä mitään johtopäätöksiä siellä!

Seuraavana aamuna Suomalainen Ruotsalainen ja Norjalainen kiipesi vuorelle. Norjalainen kiipesi korkeimmalle kohdalle, Ruotsalainen tuli toiseksi ja Suomalainen jäi ihailemaan maisemia alemmas. Ruotsalaisen mukaan Suomalaiset voittivat älykkyyskilpailun, koska jokaisen kukkulan jälkeen tulee aina uusi kukkula, jonka voi valloittaa. Suomalaiset nousivat korkeuteen 920m. Olimme kainaloita myöten mudassa kun palasimme veneelle. Nousuissa piti välillä käyttää nelivetoa. Hihii.