Alkukantaista menoa Nuku Hivalla.

Ranskan Polynesia, Tyyni valtameri, Nuku Hiva, Festit ja putous.

Alamme tutustua saareen ja ensimmäisenä on listalla ruokakauppojen tarjonnan tarkistus. Satamassa on kalatori arkiaamuisin. Keltaevätonnikalaa on tarjolla kilotolkulla. Sushia siis. Onneksi olen varautunut tähän sushi riisillä ja suurella määrällä wasabia. Sataman vierestä löytyy myös tori, mistä saa tuoreet vihannekset ja hedelmät. Hintatasokin vähän alempi kuin Tahitilla.

Perjantaisin kiertää pieni vene, joka myy tuoreita hedelmiä. Erään kerran he kysyivät etukäteen mitä haluaisin ja tilasin joitakin hedelmiä. Yksi käsi (One Hand) banaaneita. (Ei siis tällä kertaa kokonaista terttua, jossa on noin 200 banaania) Papaija, pari avokadoa, muutama mango, pomeloita 5kpl. Ja joo voin ottaa muutaman carambolan. Kun toimitus saapui sain varmaan 2kg carambolaa, limejä, ja kaupan päälle pari avokadoa mitkä ovat täällä todella isoja. Ja tietysti nuo kaikki muut mitkä olin jo tilannut aikasemmin. En tiedä mitä siinä niitten carambola hedelmien kanssa tapahtui, mutta oli ne todella makeita ja tulihan ne syötyä. Arvatkaa kuinka paljon on vedetty erilaisia smoothieita! Tukkakin alkaa kohta taas kiiltämään. Ja toivottavasti pysymään päässä sillä viimeaikoina hiusten lähtö on ollut aikamoista.

Keltaevätonnikalaa

Kalastajat aamutuimaan hommissa.

Rannasta löytyy ravintola suhteellisen hyvällä wifillä ja kohtuullisilla hinnoilla. Poisson Cru Au le Coco tehdään täällä taatusti tuoreesta kalasta ja juuri puristetusta kookosmaidosta. Kyllästyykö tähän? En usko, välillä voi vaihtaa Sahshimiin. Alun shokin täyttämän surun jälkeen tämä alkaa vaikuttaa oikein mukavalta paikalta.

Tiedämme, että täällä alkaa isot festivaalit Ua pou saarella piakkoin. Kaikin puolin, olisi hyvä suunnitelma purjehtia mukava päivämatka viereiselle saarelle. Mutta. Festivaalien pitopaikka on saaren itäpuolella, johon tuulet puhaltavat välillä suoraan. Maksimissaan tähän satamaan otetaan 10 venettä festien ajaksi, joten emme taida lähteä tunkemaan paikalle. Tuoreessa muistissa on vielä ns. ulkoankkuroinnit Rapa Nuilla ja Pitcairnilla. Ihme, jos jotakin ei mene rikki, varsinkin, kun epäilemme, että veneitä saapuu satamaan varmaan enemmänkin. Toinen ankkurpaikka olisi saaren länsi puolella, mutta ilmeisesti sieltä ei pääse pääpaikalle kuin veneellä. Taxi veneitä on lupailtu, mutta hinnat ovat aika korkeita. Nuku hivalta on järjestetty lauttamatkta Uapoulle, hintalappu on on noin 60€/hlö meno paluulle. Yöpaikkaa ei saa, ellei pääse jonkun kannelle notkumaan. 4-päiväiset festit tulevat hiukan hintaviksi.

Kuulemme, että seuraavassa lahdessa on kylä, jossa pidetään Festien ns. kenraaliharjoitus seuraavana lauantaina ja päätämme vaihtaa ankkurilahtea. Saamme samalla haettua vettä. Vaikka Omahan tankit ovat suht isot niin olemme tankanneet viimeksi Tahitilla. Veneen pesu urakan jälkeen vedet alkavat olla vähissä. Taiohaen lahden vesijohtovesi ei ole juomakelpoista syystä tai toisesta. Starttaamme aamutuimaan Volvon. Matka on noin 8nm, joten parisen tuntia niin olemme jo seuraavassa lahdessa. Vaikuttaa mukavalta ja rantaudumme kivikkoiseen ”laituriin”. Ankkuri jollan perään ja köysi maihin.

Kohtaamme muitakin veneilijöitä ja osa porukasta on menossa vanilja farmille. Että halutaanko mukaan? Tottakai. Ensin kuitenkin jäätelöt kyläkaupasta ja sitten matkaan. Kävely kestää noin 20min ja nousemme aika jyrkkää tietä pitkin vuorta ylöspäin. Pian alamme hahmottaa laudasta rakennetun mökin, jonka ympärillä kasvaa kaiken maailman kasveja ja hepatkin ovat laiduntamassa vasoineen rinteellä. 

 

Pitihän siitä jyrkästä tiestä kuva saada.

Oikein viehättävä rouva ottaa meidät avosylin vastaan ja kertoo vaniljan kasvatuksesta. Toivottavasti muistan tämän oikein. Ensin täytyy kasvattaa puut, joita pitkin vanlija köynös alkaa ensin kiivetä ylös. Alas tullessa se laitetaan multaan josta se nousee uudestaan ylös. Tämä toistuu kolme kertaa. Kolmannella kerralla köynös tuottaa kukan. Kukka hedelmöitetään käsin, koska näillä saarilla ei ole oikeanlaista mehiläistä, joka hoitaisi homman. Ilmeisesti niitä ei ole olemassa enää juurikaan missään päin maailmaa. Tämän jälkeen kestää 9kk, jona aikana vanlija alkaa kasvattaa vihreitä palkoja, joista kuivatetaan vanilja tanko. Kaikki tämä kestää kestää noin 3 vuotta. Hedelmöitys tätyy tapahtua oikeana päivänä ja aamupäivän aikana, jotta vanilja tanko alkaa kasvaa.

Papaija puita

Vanlijan kukka.

Vanilja tangot vielä puussa.

Vanilja versojen äärellä.

Kukat on tarkistettava joka päivä. Näin ollen viljelijät ovat kiinni vaniljassa sesonkina aika tiukasti. Yhden tunnin aikana ammattilainen hedelmöittää noin 300 kukkaa. Mielenkiintoista todellakin. Alan ymmärtää miksi vanilja on suhteellisen kallista. Ilmeisesti vaniljaa voi myös tuottaa jotekin kemiallisesti. Ei ihan mennyt jakeluun, mutta nämä nyt pitäisi olla hyvää tavaraa. Kyllähän ne tuoksuukin. Ostimme kolme pakettia, jotka oli vakumoitu. Silti koko veneessä on vaniljan tuoksu. Nyt sitten tekemään vanilja kahvia ja vanilja rommia. 

Kuivatut valmiit vaniljat.

Pakko vielä kertoa tämän vanilja farmin asunnosta. Pariskunta tyttärineen asuu lautamökissä. Ensinäkemältä se näyttää kovin mukavalta tilavalla terassilla. Tarkempi katselu osoittaa, että talossa ei ole ikkunoita eikä ovia. Tuuli puhaltaa läpi keittiön terassille asti. Kulmista voi tirkistää sisään taloon. Eihän täällä toki muuta tarvitse kuin katon sadetta vastaan. Sängyn päällä on hyttysverkko. Olen tainnut todeta tämän ennekin, että suomalaiset kesäasunnot on paremmin rakennettu kuin nämä.

Alkaa olla lounastauko ja valumme innostuneena alas vanilja farmilta. Löydämme esiintymislavan ja istuskelemme nauttien riisistä ja grillatusta kanasta. Aterimet vaan on loppuneet kesken, joten tällä kertaa täytyy festari ruoka nauttia sormin. Ihmettelin kun myyjä tiukkasi meiltä halutaanko riisi kookoksella. Vastasin että pelkkä riisi on ok. Ilmeisesti riisi oli kuitenkin keitetty kookosmaitoon, koska se oli makeaa. Sitä ne siis yrittivät kysyä...

Rummuttaa haluaa!

Hyvältä näyttää esiintyjät puuttuvat vielä.

Paikalla on paljon veneilijöitä. Osa on tullut Taiohaen lahdesta taxilla. Paljon on nähtävää. Yksi mielenkiintoisimmista lienee tatuoini. Olen ymmärtänyt, että tatuoinnit ovat lähteneet täältä Polynesian alueelta (Älkää tuomitko, jos olen väärässä, mutta saa oikaista kyllä. Matruusi ei ole ollut tatuointien ystävä, toistaiseksi.) ja levinneet sitten muualle maailmaan. Joka tapauksessa paikalla oli nuorten miesten ryhmä. Yksi makasi tatuoitavana, yksi hoiti väriaineen ja toinen pisti reiät. Sain myöhemmin selville, että väriaine otetaan puussa kasvavista siemenistä. Kuvioilla on kaikilla jokin merkitys, mutta en ole vielä perehtynyt niihin sen enempää.

Tatuointia perinteisin työkaluin.

Paikalla on myös naisia, jotka useimmiten tekevät koruja. Tai muita käyttöesineitä. Korut valmistetaan siemenistä, lehmän luista tai sian hampaista. Toki meren antimet ovat myös edustettuna. Helmiä täällä saarilla ei käsitykseni mukaan suuremmin viljellä. Se tapahtuu Atolleilla.

Kori Polynesian tyyliin.

Ikiaikainen ase valmistumassa.

Kookoksen kuoresta valmistettu kulho. Veikkaisin sen olevan veden kantamiseen.

Varsinainen esitys alkaa iltapäivällä. Tanssit ovat historiallista kerrontaa. Ymmärrän sanan Uapou ja oletan heimojen lähtevän viereiselle saarelle sotaan. Kaiketi hankkimaan ruokaa. Siis metsästämään toisia ihmisiä.

Lienee heimopäällikkö.

Ukottavuutta löytyy. Tuo on sitten ihka aito.

Vaikuttaa sotapäälliköltä.

Seuraavana päivänä alkaa vesiralli. Tarvitaan 1000l vettä. Vesikannuja on yhteensä 70l. Se siis tarkoittaa noin 15 kertaa rantaan ja takaisin jollalla. Onneksi kanssaveneilijä alkaa sääliä meitä ja lainaa kaksi kannua, joten kerta annos on yli 100l. Siinähän se päivä sitten vierähti. Tässä satamassa veden noutamisen tekee mielenkiintoiseksi se, että helpompi hana, veden kantamisen kannalta sijaitsee oikeastaan joensuistossa.

Vuorovesi on noin metrin, joten aika ajoin joudumme ajamaan kapeaa ja matalaa jokea pitkin. Välillä on noustava jollasta veteen ja kiskottava sitä perässä. Onneksi pohja on pelkkää hiekkaa. Samalla jalkapohjat saavat ilmaisen raspauksen. Vesi on täällä tummaa, johtuen tummasta hiekasta. Kuitenkin veden noustessa ylöspäin huomamme, että suistoalue on täynnä pieniä erivärisiä ja kuosisia rauskuja sekä mantoja. Harmi kun ei voinut ottaa kameraa mukaan. Sen verran märkää touhua veden roudaaminen oli.

Olemme kuulleet, että täällä on vesiputoksia ja pari niistä on jopa merkattu turisti karttaankin. Tosin tarkka sijainti on niistä vaikea hahmottaa. Lähdemme kuitenkin kylille ja kysymme paikallisilta tietä vesiputoksille. Meidät ohjataan päätielle ja kerrotaan matkan kestävän tunnin verran. Lähdemme tyytyväisenä kävelemään ja tuleehan tässä samalla ihaltua maisemiakin. Matka kestää ja kestää ja vihdoin näemme vesiputouksen, mutta se on ihan toisella puolelle laaksoa. Noh, ehkä sinne on sitten opasteet. Olemmehan kuulleet, että tällä saarella käy 60000 turistia joka vuosi. Kun ajattelee, että saarella asuu alle 3000 hlöä on se aikaimoinen määrä. Ymmärrämme kuitenkin pian, että tähän lasketaan kaikki ketkä tulevat risteilyaluksien kyydissä ja yleensä he viipyvät saarella yhden päivän ja jatkavat matkaa. Ei siis välttämättä kovin tuottoisaa paikallisille. Juomat ja ruoat ainakin jäävät myymättä.

Jatkamme matkaa, mutta minkäänlaista viitoitusta ei ole ja Kapteeni sanoo, että olemme kävelleet jo 1,5h. Nousemme muutenkin koko ajan ylöspäin ja laakso, jossa näimme putoksen on jäänyt taakse. Pidämme hetken tauon ja päätämme kääntyä takaisin. Ankkurilahteen on varmasti 2 tunnin kävely. Lampsimme alaspäin ja onneksemme yksi auto pysähtyy ja huikkaa, että hypätkää lavalle. Lavalla on jo nuorehko mies ja saamme englanniksi keskusteltua, että meillä on vene satamassa. Yritämme kysellä missä vesiputoukset ovat, mutta he sanovat, että olisi pitänyt jatkaa matkaa vuorille? Meillä oli tarkoitus kokeilla yhtä polkua alas laaksoon, mutta toteamme, että jatketaan huomenna. Istun tai olen kyykyssä tyytyväisenä pick upin lavalla ja puristan reunoista kiinni. Vähän hirvittää vauhti, mutta pääsemme kylälle turvallisesti. Nyt veneelle ja ruokaa kupuun!

Sen verran homma jäi Kapteenia painamaan, että täältä ei lähdetä ennekuin ne putoukset löytyvät. Olemme tutustuneet Leela nimeseen venekuntaan. Kyselemme sen Kapteenilta löysivätkö he putoukset reissullaan. Eivät kuulemma löytäneet. Olivat kävelleet ensin toista tietä ja nähneet jo putokset kun paikallinen mies oli tullut kysymään mitä teette täällä? Olivat sanoneet, että etsivät putouksia. Tähän mies oli sanonut, että ne eivät ole täällä. No me vain kävellään sitten, totesivat ja jatkoivat matkaa. He näkivät jo putouksen. Vähän myöhemmin sama tyyppi tuli uudestaan vastaan ja sama keskustelu jatkui. Hän oli ollut vakuuttava, mutta ystävällinen. Sanonut, että ette voi mennä putoksille täältä, vien teidät oikeaan paikaan. Niinpä hän oli vienyt heidät autolla ylös vuorelle (samaa tietä mitä mekin olimme kävelleet) ts. toiselle puolelle laaksoa missä he olivat olleet. Pysähtynyt ja antanut tarkat ohjeet mihin pitää kävellä jne. Hekään eivät löytäneet putouksia. Ts. paikka jota etsimme oli siellä missä Leelan porukka oli jo ollut. He kuitenkin olivat paikassa missä jonkinlainen muinainen kunikaan mukulakivi tie oli. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti löydämme sen.

Päätämme Aiskin kanssa lähteä tutkimaan Leelan ohjeen mukaan laakson toiselle puolelle. Näemme ihmisiä matkalla, mutta hipsimme vähin äänin eteenpäin. Matkaamme hiekkapohjaista tietä, joka alkaa pikkuhiljaa kaveta kunnes tulemme risteykseen. Olemme nähneet putouksen jo, joten valitsemme tien, joka näyttäisi menevän sinne suuntaan. Paikoin alkaa olla liejua ja lätäköitä, mutta selviämme niistä suhteellisen hyvin. Polku kapenee, mutta putouksen äänet voimistuvat. Jatkamme matkaa. Oikealla kiemurtelee joki. Joen toiselta puolelta kuuluu röhkäisy tai ehkä pikemminkin rääkäisy. Sikoja, taas.

Näimme niitä jo eilen. Silloin onneksi tuli auto, joka pysähtyi hetkeksi. Olimme nimittäin pikkuporsaiden ja emakon välissä. Ei välttämättä hyvä, mutta auto taisi pelästytää pikkuemakot syvemmälle metsään, joten ei se meistä sitten välittänyt. Kun auto jatkoi matkaa se kutsui pikkuisensa takaisin samalle puolelle tietä. Kaikkea sitä näkee, villisikoja. Vuohista ja niiden metsästyksestä täällä olin kuullut, mutta en sikojen.

Jatkamme matkaa ja lopulta on enää polku, joka päättyy aukiolle. Aukiolla on betoninen rakennelma, joka on varmaankin vedenpuhdistamo. Sen takana on patomainen betonirakennus, josta vesi on ohjattu puhdistamoon. Itse putous näkyy syvemmällä metsässä. No, kun tänne asti tultiin, niin viidakkoon sitten rämpimään loppumetrit. Olen vähän huolissani hyttysistä sillä olisi suositeltavaa, että en saa uutta dengue kuumetta. Tosin en ilmeiseti saa enää sitä samaa, kuumeita on kaiketi 4 erilaista. Taisi hyttysmyrkyt jäädä taas laittamatta, milloinkohan opin? Puolustuksekseni sanon, että aurinkovoide ja hyttysmyrkky yhdistettynä aikamoiseen hikoiluun ei tunnut kovinkaan miellyttävältä yhdistelmältä. Sitä on sitten vaatteissa silmissä ja suussa. Pyykkays tällä saarella maksaa noin 10€ 6:en kilon koneeellinen. Huomio tämä on 40 asteen pesu. 60 asteen pesu maksaa 15€. Tämä on siis hinta märkänä. Rumpukuivaus maksaa lisää. Näin ollen ajattelin pyykätä itse.

Matkalla putouksille.

Jostakin veden on tänne tultava.

Näitäkin oli matkalla.

Takaisin viidakkoon. Kapteeni on jo putouksella ja sen allakin. Kohina on aika kova ja keskustelu tapahtuu huutamalla. Päästiin perille! Vähän aikaa ehditään ihailla ja kastella itsemme putouksessa kunnes pienet pistävät pisteet ilmestyvät iholle. Kapteenin selkä on täynnä mustia pisteitä ja se alkaa jo repiä vaatteita mukaan. Pois täältä, mua syödään!

Vihdoinkin putouksella.

Alkaa matka takaisin ja parin päivän päästä paukamat ovat pahimmillaan ja kutiavat niin maan vietävästi! Viikon raapimisen jälkeen Kapteenikin alkaa ja olla sitä mieltä, että kannattiko? No saatiin muutama kuva ja jalat kipeiksi kävelystä, mutta ei ollut turistipaikka ei!