Atlantti 20.12-14.1.

Purje alas!

Ensin se pitaa olla ylhaalla, testattiin spinaakkeria.

Mika ruorissa, missas Kapteeni?

Kapteeni istuu targan paalla tahystamassa!

Kalaakin saatiin poytaan. Tainnutettiin ensin whiskeylla, mutta miehiston pyynnosta siirryttiin Viru Valgeseen.

Aurinkoa keulalla!

Rafu ihmettelee levalauttoja.

Las Palmas on lähtöpaikkamme ja satamassa olemme ankkuroituna lahteen, jossa on kartan mukaan ankkurointi kielto. Tänne meidät kuitenkin ohjattiin ja matkaa jolla laituriin oli noin 0,5nm eli noin 1km. Onneksi superjollaksikin nimitetty kumpparimme on varustettu 15hv kaksitahti perämoottorilla. Kumppari on kovapohjainen ja yli 3m pitkä, joten matka rantaan joutuu suhteellisen nopeasti isommallakin kuormalla. Tosin kannen tämä komistus peittää hyvinkin tarkasti eikä senttiäkään suurempaa jollaa mahtuisi.

Iloksemme tapasimme Canacen Kapteenin Las Palmasissa. Ehdimme vaihtaa kuulumiset ja toivottaa Hyvää Joulua, olemmehan sen merellä. Pieni joulutonttukin löysi tiensä Canacelta Omahan salonkiin. Lisäksi saimme suosituksen Valeiro klubista, jossa on myös suomalainen sauna. Tämä onkin Omahan kipparille mieluinen asia. 

Miehistömme Atlantille saapui 19.12. Olimme heitä illalla vastassa laiturilla ja saimme kohtuullisen sadekuuron niskaamme. Ensimmäinen miehistökaste on suoritettu. Esa, Mika ja Rafu ovat tulleet iltalennolla suomesta jakamaan kanssamme Atlanttia. Heillä olikin paljon tuliaisia, ensimmäiseksi pitää mainita Englannin laku päntöt ja toiseksi, he olivat päättäneet vuokrata sateelliittipuhelimen Atlantin ylityksen ajaksi, jotta voimme pitää yhteyttä ja päivittää sijaintiamme matkan ajan. Tämä oli meille todella mieluisa yllätys emmekä osanneet yhtää odottaa näin hienoa juttua!

Iltapalojen jälkeen nukkumaan ja aamulla aloitetaan ruokahankinnat sekä muutamat viimeistelyt telakan jäljiltä on vielä tarkistamatta. Olemme Aiskin kanssa ehtineet tehdä valmisteluja jonkin verran, mutta tehtävää on vielä paljon. Minä suoritan Mikan ja Esan kanssa punkrauksen eli ruokahankinnat sekä varavesi täydennykset. Vettä on ehditty tehdä vesikoneella suhteellisen hyvin, mutta haluamme silti varautua myös vesitankkien ulkopuolisilla vesivarastoilla. Ostimme parikymmenen kansiterin lisäksi vielä 20kpl 5-litran vesikannuja. Ruokaa haimme Carrefourista ja Hyper Dinosta, em. osoittautui noin aluksen punkrauksen kannalta käteväksi vaihtoehdoksi. Heillä on myös kuljetuspalvelu satamaan, mutta rahtasimme tavarat itse taksilla satamaan. Veloitus taksista on noin 5euroa / siivu.

Muutaman päivän redillä olon jälkeen olimme valmiit nostamaan ankkurin ja kääntämään keulan kohti länttä. Pääsimme ulos satamasta illalla vähän ennen klo 19. Isopurjeen nostin oli jäänyt saalingin taakse ja palasimme sataman suojaan vielä kertaalleen korjaamaan tämän. Aallokkoa oli sen verran paljon, että kiipeäminen mastoon olisi ollut hankalaa. Matka alkoi ja ensimmäiset vahtivuorot alkoivat muodostua.

Rafun vuoroksi tuli klo 21-24, Mika 24-3, Esa 3-6 ja minulle klo 6-9. Liekö Kapteenilla jokin ajatus valmiina jo aikaisemmin mene ja tiedä sillä tämän mukaan tulivat myös kokkausvuorot kätevästi minulle ja ”pojat” (Esa ja Mika, kuten saimme heitä hyväntahtoisesti nimittää) hoisivat sitten tiskaamisen. Rafun kohtaloksi koitui konemiehen rooli Aiskin rinnalla. Miehistö oli oikein tyytyväinen järjestelyyn, jossa vuorot pysyivät samana. Näin ollen rytmi kehkeytyi ja lepo onnistui parhaiten silloin kun lepovuorokin oli, koska keho tottui tilanteeseen, johon ei tehty muutoksia.

Atlantti otti meiltä luulot heti pois ja aloitimme suhteellisen kovassa (parhaimmillaan noin 20m/s) myötätuulessa. Matkasimme aluksi pelkällä vanhalla reivatulla isopurjeella, joka on jo varsinainen säkki. Keliä oli kuitenkin sen verran paljon, että muuta ei tarvittu. Teimme toisen päivän aikana vuorokausiennätyksen, joka oli 160nm/vrk. 22.000t painava Omaha siis liikkuu kun tuulta on riittävästi.

Ikävä kyllä, muutama vahinkojiippi ehti tapahtua puomijarrusta huolimatta ja Kapteeni viritti breventterin paikoilleen heti ensimmäisenä aamuna. Olin hieman kauhuissani punkassa kun kuulin mitä tapahtui ja pelkäsin, että Omahassa kovin vähän aikaa totutellut miehistö saattaisi vahingoittua. Kapteeni on kuitenkin nostanut puomin jo Suomessa niin ylös, että ruorissa tai jopa sitlooran penkillä seisoessa puomi ei yllä päähän asti. Jiipit tapahtuivat mm. niin, että automaattiohjaus kytkeytyi pois päältä. Ruorissa oli kuitenkin meillä aina vahdit. Alussa kaikki ei kuitenkaan ole täysin hanskassa ja toki Kapteeni päivysti ensimmäiset vahdit miehistön mukana. Todennäköisesti aallokko oli todella hankala automaattiohjaukselle ja se ns. teki niin paljon töitä, että sulake paloi. Kone ei ollut tässä vaiheessa päällä.

Ensimmäisen yön jälkeen Kapteeni viritti tuuliperäsimen ohjaaman ja miehistö alkoi totutella uuteen ystäväämme. Kuulin usein Kapteenin kysymyksen, onko HV (Hydrovane) tyytyväinen? Mihin suuntaa se yrittää meitä ohjata? Mika taisi kerran mainita, että nyt kyllä laitetaan sanoja HV:n suuhun. HV osoittattautui kuitenkin superjätkäksi ja sille nostettiin jopa malja hienon surffin ansiosta. Toki jouduimme kovemmissa kelissä hieman auttamaan HV:tä ja varsinkin puuskissa. Puuskia oli yllättävän paljon pitkin matkaa. Alussa kovempia ja lopussa rauhallisempia, mutta puuskia kuitenkin. Olin olettanut, että Pasaati olisi tasaisempaa. Onnistuimme aikaisemmasta tiedosta poiketen ajamaan HV:llä myös täysin myötätuuleen. Tällöin pujeet oli viritetty niin, että Jenni ja Fokka oli spiirattu sivuille.

Ensimmäisen viikon saimme kokea hiekkapilvessä matkaamista. Päivä taisi mennä ennekuin tajusimme, että purjehdimme hiekkapilven sisällä. Aurinkoa ei paljon näkynyt ja pikkuhiljaa köydet ja varsinkin suomen lippu alkoi muuttua ruskeaksi. Saharassa oli ollut kova tuuli ja hiekkapilvi leijaili merelle. 

Päivät alkoivat mennä rutiinilla ja seurasivat toinen toistaan. Kapteeni seurasi säätietoja joka päivä ja noin neljän päivän keinutuksen jälkeen alkoi tyyntyä ja meno tasoittui. Parin viikon kohdalla vähän ennen puoliväliä oli ehkä vaikein hetki olemisella, vaikka kaikki menikin todella hyvin. Olin alunperin ajatellut aavan meren loputtomuutta ja kuinka siihen suhtautuu. Minä olen kuitenkin ilmeisesti sen verran yksinkertainen, että kun en näe kuin muutaman kilometrin eteenpäin en myöskään osaa jännittää aavaa merta. Veneessähän on kaikki mitä tarvitaan ja vähän enemmänkin. Viimeisen viikon aikana kelit alkoivat olla aika tasaiset ja tyyniäkin päiviä saatiin. Pitsa päivä siis, täytteet pysyivät matalallakin pellillä.

Ruuan tekeminen oli minun hommani ja pelatuksekseni koituin 5-litran suorakaiteen muotoinen uunipata, jossa on korkeat reunat. Se mahtuu juuri ja juuri uuniin, joten liikkumista uunissa ei pääse tapahtumaan. Tämän sitten täytin pahimmissa keleissä kuorituilla peruna-porkkana viipale seoksella ja kylkeen junttasin lihmureke taikinan. Hyväähän siitä tuli vaikka jauheliha näytti enemmän koiranruokapakkaukselta. Kerran yritin tehdä liian kovassa kelissä samaisessa astiassa riisiä ja kanaa yhdellä kertaa. Tietty suurin osa vedestä tuli pois jo tiskipäydällä ja osa valui silti uuniin. Eikun uuni pois päältä, putsaus ja alusta. Tästä opin sen, että riisin voi tehdä uunissa kunhan lisää vettä aina vähän kerrallaan. Ei siis lisätä ennkuin edellinen neste on imeytynyt!

Toisen kerran tuhosin riisit kun riisinkeitin kaatui, kun olin juuri ajatellut, että kyllä se pysyy pystyssä, haen vain tuon sipulin tuolta pussista.... Pari pikku modausta tarvitaan siis keittiöön. Voi pojat, jos joku keksisi neliskanttisen sipulin tai kaalin tai perunat, kyllä merikokin elämä olisi paljon helpompaa. Se ärsytyksen määrä on kohtuullisen suuri kun on kaksi sipulia, toista kuorit ja toisen laskit juuri pöydälle, että kyllähän se nyt hetken tuossa pysyy ja ehdit juuri aloittaa pilkkomisen ja sitten siirrät toisen sipulin turvaan jonkin purkin taakse ja taas se lähtee toiseen suuntaan samalla muut ruoan tekemiseen tarvittavat kipot liikkuvat pitkin pöytää ja voi tuska sentään! Omahassa on kuitenkin noin 10cm korkeat reunat keittiön tasojen reunoissa ja altaat ovat reilun syvät joten sinänsä perus asiat ovat kunnossa.

Kaikenkaikkiaan kokkaus sujui minusta ihan kohtuullisella vaivalla sen kummemmin väsyttämättä. Muutamien päivien jälkeen sain helpotusta ruorivuoroon lyhennys oli 2h vuorokaudessa. Tosin Rafu tuli aina iltaisin minun jälkeen vuoroon ja vapautti minut usein vieläkin aikaisemmin. Ilmeisesti ruoka oli niin hyvää, että Rafu varmisti sen jatkuvuuden päästämällä minut lepäämään. Valmistin pääsääntöisesti aamupalan ja yhden reilun lämpimän ruoan iltapäivällä. Puolen välin jälkeen aloitin kattilaleivän paistamisen ja niitä valmistettiin vielä viimeisenä aamuna kun saavuimme St Lucian ankkurilahdelle. Kaasu tietenkin loppui juuri tällä kohtaa, Kapteeni oli mitoittanut kaasun yhtä leipää vajaaksi. 

Hienon osan ruokavalioomme toi Rapalan uistin. Saimme sillä Keltaevätonnikalaa. (Paistettu ja graavina syöty keltaevätonnikala on parasta mitä tähän mennessä olen syönyt!), Wahoon, Barracudan ja jopa Pallokalan, jota tosin emme uskaltaneet valmistaa ruoaksi. Pallokala oli todella yllätys, sillä käsityksemme mukaan se on riuttakala. Valitettavasti Rapala jäi parempiin suihin ja kalaonnemme huononi reilusti. ”Kiinakaupasta” hankittu uistin otettiin käyttöön, sillä seurauksella, että isohko kala ajatteli sitä maistaa, mutta todettuaan pahanmakuiseksi, sylkäisi sen suustaan pitkällä kaarella ja uistin päätyi kaaressa toiselle puolelle venettä! Lisäksi se teki uinnin Omahan perän kautta ja hyppäsi toisen siiman yli ja jatkoi matkaansa. ”Pitäkää tunkkinne" luki puhekuplassa!

Hauskan lisän ruokavalioon olisi varmasti tuonut lentokalat, jotka mätkähtivät kannelle iltaisin ja öisin. Näitä emme kuitenkaan tohtiveet syödä, vaikka olemme kuulleet, että se maistuisi aikalailla suomalaiselta silakalta. Omahan kapteeni ei tunnetusti ole pienten ja ruotoisten kalojen ystävä, joten nämä herkut saavat elää rauhassa meressä!

Ihmettelin jonkin verran lintuja, jotka tunutuivat usein olevan Atlantilla yksin liikkeellä? Ovatko ne niitä ”outoja lintuja” joista sanonta on lähtenyt. Ovatko he tehneet valtavirrasta poikkeavan päätöksen lähteä katsomaan maailman meriä? Kerran saimme vieraaksi pienen linnun, noin Peipon kokoisen ja näköisen. Se laskeutui rohkeasti Omahan keulakannelle ja voi sen väsymyksen määrää, joka linnusta paistoi. Hädin tuskin se jaksoi ottaa pari askelta, näytti kuin ”polvet” eivät enää kantaisi ja pulssi olisi hyper korkealla kun se puuskutti. Annoimme linnun olla rauhassa ja aamuun mennessä se oli jatkanut seikkailuaan Atlantin yllä, mihin lie matkallakin niin ehkä se kertoo jälkeläisilleen Omahalta terveiset.

Kapteeni kohtasi enimmäisen valas havainnon aika konkreettisesti. Hän oli Rafun kanssa aluksen vasemmalla kyljellä vanttien kohdalla kiinnittämässä spiirapuomia mantookiin. Yhtä äkkiä aluksen kyljestä kuului puhallus juuri siltä kohtaa ja valaan kylki näkyi lähes kiinni Omahassa! Aiski ei yleensä pienestä säiky, varsinkaan veden ”eläimiä”, mutta tässä kohtaa yllätys oli täydellinen. Katpeeni todella kavahti taaksepäin huutaen mikä H..vetti tuo oikein oli, vaikka tiesikin heti mistä oli kysymys. Osuimme ilmeisesti valaiden kulkyväylälle sillä teimme niistä havaintoja useamman päivän aikana.

Näimme ensimmäisen kerran maata auringon laskiessa viimeisenä iltana merellä. Olin varma, että emme voi vielä nähdä maata, Rafu kuitenkin huusi, että maata on näkyvissä! Kapteenihan oli luvannut meille rompulapaukut heti kun ensimmäinen kukkula näkyy ja siellähän se nyt oli! Saavuimme St Lucialle Rodney Bayn lahdelle aamupaivalla. Aikaa ylitykseen kului kaikenkaikkiaan 22pvä 15,5h. Merimaileja kertyi reilut 3003nm.

ISO KIITOS loistavalle miehistölle ikimuistoisesta matkasta. Toivottavasti saamme blokiin myös miehistön mietteitä.

Pullopostia

Kapteeni Kainuvaara ja Matruusi Pärnänen

Aiski itselleen unelman loi,

veneen meren yli toi.

Vuosia rakensi haavetta omaa,

veneen laitosta ei halunnut lomaa.

Halu maailmaa nähdä on ollut ennenkin suuri,

päätös pallon kierrosta vahvana kuin muuri.

Sitten harrastus ihanan onne soi ja

samalla veneeseen kastin toi.

Ennen olitte ehkä sukellusparina,

niiltä tiimoilta alkoi tämä vuosisadan rakkaustarina.

Isoja tunteita suhteeseen takaa,

kun unelmat toisen kanssa jakaa.

Lähdön lähestyessä on tunteet pinnalla,

tuleviin haasteisiin voi vastata rakas-matruusi rinnalla.

Miia on saanut myös kotvasen pakertaa,

kaikenlaista veneeseen rakentaa.

Oiskohan tuota uskonut kukaan,

miten täysillä Miia lähti hankkeeseen mukaan.

Mietimme mikä sille Miialle on tullu,

-          ”no rakkaus” , ja onhan se vähän yllytyshullu.

Jos vuosien valmistelut ei aina olleet yhtä juhlaa,

niin vastoinkäymisten murehtimiselle ette energiaa tuhlaa.
Ei auta meidän maissa pelkää,

te ulapalla kynnätte meren selkää
.

Niin kovin ikävä meidän tulee teitä,

onneksi Karibia kutsuu myös meitä.

Onnea Aiski ja hyvää matkaa teille rakkaat,

tuulta purjeisiin ”viidenkympin boforin” voimalla!

Liisa&Hemuli