Reissua Turre Turistin sanoin.

Tarina Uruguaysta Argentiinaan Karin kirjoittamana.

Löysin veneen.
Veneessä on aivan helvetin kylmä. Jäätyneen helvetin kylmä. Jäätävän kylmä. Minulla on päällä pitkikset, välifleecet, purjehdusfleecet, ja untuvamakuupussi. Vene ryskää isoa aaltoa, eikä nukkumisesta tule mitään. Lepääminen on horrostelua, joka katkeaa aina veneen pudotessa isomman aallon päältä sen pohjaan kyljelleen, jolloin lyön kylkeni kipeästi punkan reunaan. Olemme ajaneet Hornilta pari vuorokautta etelään. Merivesi on kutakuinkin nolla, eikä ilma yhtään lämpimämpää. Ollaan vaihtamassa viisikymppisiltä kuusikymppisille leveyspiireille vesillä, jonne ei pitäisi olla mitään asiaa. Mitähän helvettiä mäkin täällä teen, mietin horteissani. Salongista kuuluu puolalaisten huuto ja mekastus, mutten jaksa siitä kiinnostua pätkääkään. Olen jo tottunut heidän tapaansa kommunikoida keskenään. Oppinut jopa sanan puolaa – kurrrrva.


Havahdun vasta, kun joku huutaa; Alarm - alarm Kari, water inside boat!! Ok, on siis tilanne. Vedän purjehdusasun päälle, otan saapaat kainaloon ja tulen salonkiin, jossa on nillkkoihin vettä. Puolalaiset etsivät vuotoa kuumeisesti, joten päätän mennä kannelle. Tartun pumpun kahvaan joka lyö ensin tyhjää, mutta alkaa pumpata muutaman rivakan liikkeen jälkeen. Ja samantien katkeaa pumpusta varsi. Katson perässäni kannelle tulleeseen kaveriini, jonka olin sanghaijannut mukaan reissuun, josta näyttäisi nyt tulevan aika paska keikka.


No se oli silloin se, ja nyt on nyt. Kaveri taisi tykätä menosta, sillä nyt istutaan hänen kipparoimassaan ja omistamassaan veneessään Piriapoliksen satamassa, ja nautitaan fresmentistä.


Mutta jottei elämä täällä näyttäisi liian leveältä, niin tsiigatkaas tämä:
Turre on tungettu johonkin hemmetin keulapiikkiin, jossa tilaa on puoliksi minullekin. Ainakin korkeus suunnassa. (tämä on sisäpiirin vittuilu niille, jotka päätti tehdä paatista metrin liian matalan)
Mutta kotini on siellä, missä on rakkain logoni...

Veneistä ymmärtäville sen verran, että paatti on 42’ teräs-slooppi. Saksalaisen pariskunnan aikoinaan itselleen pohjoisen jäämeren purjehduksiin rakennuttama aika järeä peli. Painoa nyt tällä varustemäärällä kaikkiaan noin 20 tonnia. Vene painaa, mutta varustettakin on. Paljon. Kapteeni osti veneen Tanskasta viitisen vuotta sitten, ja on sen jälkeisen vapaa-aikansa viettänyt venettään kunnostaen. Tai ei itseasiassa vapaa-aikaansa, vaan valveillaolo-aikansa. Viettänyt tuota pitkälle purjehdukselle lähtevän veneen omistajan lähtöarkea, joka tekee elämisestä aika selkeää. Joko nukkuu, tai duunaa venettä.

Kapteenilla on seuranaan Matruusi, joka kattaa snadit tervetuliaispöperöt. Vastineeksi ojentelen tuliaisina maitohappobakteerit, tiivistepaperia, jännitevahdin releet, ja jotain muuta pientä toivottua. Joo, ja suklaata. Joo, Fasun sininen. Aika letkeetä muuten tässä lämmössä :))

Käydään hieman pläniä läpi, joka just nyt koostuu lähinnä odottamisesta. Pitkin maailmaa on tilailtu kaikkea tärkeää varaosaa ja tarviketta, joita tippuu tasaisesti postiin tai suoraan veneelle. Muutamaksi päiväksi on siis tarjolla pitkän matkan purjehtijan perushuttua; loputonta remonttia ja pientä fiksaamista.

Turre leipoo niinku seilistä lattataskua kondikseen

Taspainoista parisuhteilua. Matruusi duunaa, ja Kapteeni töjöttää.

Väliin on pakko tutustua paikalliseen faunaan, sillä merileijonat tykkäävät nousta laiturillepaistattelemaan päivää, eikä ne häiriinny ihmisistä millään tapaa. Mötkäle on aika iso, joten tottumattomana toimintatapoihin mieluummin väistelee niitä itse, kuin odottelee useampi satakiloisen mötkäleen väistymistä. Paskantavat lokit ottaa päähän enemmän. Täälläkin.

Merelle.

Vihdoin kaikki tilatut paketit ovat löytäneet veneelle. Meriklaari on valmis, ja kaikki kyllästyneenä satamassa kykkimiseen valmiit ulos karmaisevalle merelle. Meri on tyyni. Vanhaa loivaa vellovaa maininkia tietenkin on, muttei purjeita tukevaa tuulta. Vene rullaa puolelta toiselle kuin känninen apina peilitalossa. Tai jotain. Veneessä soi Volvon diesel tasaista pärinäänsä. Jokainen luukku resonoi sympatiaansa pitämällä omaa ääntään. Keulakajuutan ovi rämisee hieman eri tavalla veneen kallistuessa styyran puolelle, mutta paaralla semmottinen normi narina. Kannella joku hela pitää oman kling-klanginsa ja vessassa vesilasiin pystyyn pistetty huulivoidepuikko pitää sekin snadin, mutta todella ärsyttävän pling-plonginsa. Osan äänistä saa pois, kaikkia tietenkään ei. Kaiken kaikkiaan yksi paskimpia hommia maailmassa, ajaa purjevenettä koneella.

Kannella on pakko pitää kenkiä, muuten palaa jalkapohjat. Ohjaamo on suojattu kasvihuoneen kokoisella sprayhoodilla, joten ajoviima ei suo sinnekään pätkääkään viilennystä. Suoraan päälakeen suojakertoimista paskan vertaa, joten buffi päässä matkaa tehdessä hiki valuu kivasti niskasta pitkin selkää.

Nukkumaan meneminen kuuman kannen alle on oma taiteenlajinsa. Ainoa pärkevä asento on kyljellään, jotta mahdollisimman suuri osa ihon pinta-alasta olisi vapaana hengittämään. Tyynyllä on pakko pitää pyyheliinaa monin keroin taitennuna imemässä hikeä korvasta, koska sinne kertyessään hiki loiskuu rullaamisen tahtiin, ja alkaa kosia lasagnea vatsasta vessanpöntön suuntaan. Jalkoja tai käsiä ei voi pitää yhdessä tai kropassa kiinni, koska reisiä ja kainaloita pitkin valuva hiki ei juurikaan edesauta nukkumista. Ja kun tähän yhdistää sen hemmetin rullaamisen, joka heiluttaa kroppaa puolelta toiselle koko ajan, niin ihan vapaasti voitte illalla kotona kokeilla nukkuma-ergonomiaa noin niinkuin wännäpii-seilorin näkökulmasta.

Tuuli nousee aikanaan, ja tekee sen lempeästi takaapäin. Kelluttelee meitä etelään sen matkaa, että aluevesi vaihtuu Uruguaysta Argentiinaksi. Mar del Platan kohdalla nykäistään oikealle. Meillä on parisen tuntia aikaa katsella kaupungin yllä salamoivaa myrskyä. Kirkkaasta päivänvalosta huolimatta salamoiden pongailu ei vaivaa vaadi. Kipinät ovat riittävän isoja, kirkkaita ja äänekkäitä.

Sade on niin sakeaa, että kaupunki takana peittyy aika-ajoin täysin. Kysäisen Kipparilta, että paljonko genua kestää tuulta. Päätetään ottaa sitä varmuudeksi sisään vajaa kolmannes. Katselemme yhdessä vielä ainakin tunnit edessä olevaa veitsenterävää saderajaa, salamonintia, mittareita, kaikkea mikä varoittaisi jostain. Sade talloo edessä aallokon matalaksi, eikä aallokon suunnasta voi päätellä mitään, se peittyy sateeseen.

Ne helvata, onhan tuota nyt ennenkin ajettu sadekuuroon, sinne vaan sekaan saatana! Reilun kympin takaa puhaltanut myötätuuli vaihtuu muutaman aluksen mitan matkalla reilusti yli 20 metrin vastatuuleksi. Isopurje pärjää kyllä, mutta genua on saatava heti sisään. Skuutit ruoskii pitkin kantta, vetämällä purje ei tule sisään, ja vinssaamalla se on hidasta. Purjeen takaliesmasta alkaa revetä suikaleita, jotka kietoutuvat vantteihin, mantookiin, mikä minnekin. Purjetta pakitetaan, taas pari kierrosta rullalle, snörppi repeää kujastaan ja sekin on jossain jumissa, taas pakkia, no nyt on sitten jalus mantookiin sidotun puomin päässä solmussa, pakkia, ja vihdoin purje sisään. Riekaleinen takareuna repsottelee ja ilkuu – hävisitte. No kiitti oikeen vitusti.

Sadekuulo vaihtelee voimaansa, välillä näkyvyys on etustaagiin, muttei vaaksaakaan pidemmälle. Tutkalla ajetaan aallonmurtajien väliin suureen kalasatamaan, jossa haisee hylkeen ja merileijonan paska kalan lisäksi. Mailin jälkeen alkaa sade laantuu, kun kalasataman kulmasta erotettu huvivenesatama on kohdalla.

Sataman suun edessä on pieni silta poikittain, mutta ennen kuin ollaan sen edessä, hihkaisee joku oikealta ja viittoo, että tähän. Vastassa on pari paikallista seiloria, jotka jeesaavat köydet kiinni, ehtivät toivottaa tervetulleeksi Mar del Plataan, ja syöksyvät seuraavan kuuron alta omaan veneeseensä. Sihautamme rautautumiskaljat auki, lyödään päät tyynyyn, huominen on huomenna.


Erilaista Lomaa.

Veneellä matkaaminen poikkeaa hieman pakettilomasta siinä, että pakollisia kuvioita on enemmän.
Etenkin maassa, jossa on oivallettu, että parempi työllistää ihmiset julkisen sektorin hommiin, kuin maksaa heille mitääntekemättömyydestä. Täällä riittää poliiseja ja virkamiehiä, paljon.
Vene on nyt tullut ensimmäistä kertaa Argentiinaan, joten rumba alkaa Imigrationista, keitä sillä tuli. Siitä Prefectura Navaliin, millä sitä tultiin. Tullissa selvitellään, mitä sillä veneellä tuli, ja Sanitaryassa onko vene terveysriski vai ei.

Mar del Plata on huvivenepurjehduksen maailman laidalla, jossa ulkomaalaisia veneitä käy harvoin. Siksi suurimmalta osalta ihmisistä puuttuu rutiini, jolla käsitellä asioita. Ja kun heillä on aikaa, niin sitä aikaa käytetään. Nyt kaksi kokonaista työpäivää, ja kolmannesta puolikas. Olen näitä samoja virastokierroksia istuskellut aiemminkin, mikä ei helpota, kun tietää, ettei mikään etene sillä vauhdilla kuin toivoisi. Pongaan kartalta kohteen, jonka nimi on Loma. No helskutti, karkaan hetkeksi sinne.

Tämä tuntuu oikeinkin rauhaisalta lomapaikalta, jos virastoissa istuskelu venähtää pidemmäksi kuin turrella on patterissa enää virtaa jäljellä.

Olen joskus päättänyt, että jos veto ei lopu jossain reissussa katuojaan, vaan viimeisen korahduksensa päästää kotikulmilla, niin turre tuleen, pölyt purkkiin, purkki mereen. Mutta tässä olisi kyllä oikein varteenotettava vaihtoehto. Makoilla Lomassa viileässä, mutta valoisassa ja avaranoloisessa yksiössä. Rauhassa.  Olikohan Demetric poppimiehiä, kun arkku muistuttaa suppasta...

Viileästä tuli mieleen, että täällä on välillä alle +25 lämmintä, ja kun tuulee hemmetisti, joutuu oikein pukeutumaan.

Silloin on terveellistä ottaa pienen pieni punaviini, jottei vilustuminen iske.

Juuri noin minäkin punaviinini nautin. Silittämättömänä.

Satama sinällään on aivan hemmetin hyvä. Suojainen, pieni, lähellä kaupunkia ja palveluita. Mutta ei täällä veneillä. Junnut veneilee optareilla ja muilla jollilla, surffareita, mutta satamassa makaava järeämpi kalusto ei liiku. Pari hassua poikkeusta käy pienen lenkin kalasataman puolella ajelemassa, ja muutama isompi moottorivene kalasafareilla. Mutta muut ei. Mutta toisaalta, mihis veneilet, kun edessä on pelkkä avomeri. Buenos Airesiin seilaa kolme päivää, ja Puerto Madryniin viis tai kuus.

Täällä taas arvostaa omia vesiään. Helsinki on loistava veneilykaupunki paaripörräämiseen, pääsee saareen luonnonsatamaan ja lähelle oikein ulkomaillekin, jos siltä tuntuu. Ja kun se on puolet vuodesta jäässä, niin joka kevät on ikään kuin uusi alku koko touhulle. Itseäni ainakin ottaisi päähän omistaa alla olevan kaltainen kaunokainen, jolle ainoa käyttö tuntuu olevan, että pari manua käy sitä päivät puunaamassa.

Mutta heiiii, nyt on mentävä, sillä turre turas, ja nyt on siivottava. Unohdin eilen keulavessan hanan auki, joten pönttö tulvi yön aikana, ja nyt nostellaan kaikki tavarat pois pilssistä, pestään, desinfioidaan, ja pakataan. Nauttikaa te, minä en.

Ja sitten vielä henkilökohtaiseen hygienisointiin veneseuran paariin.

Non nih, päivä pulkassa.

Tsau!

Turre shoppailee 

Heräsin vitutukseen. Tämä oli kolmas saapumiseni purjeveneellä Mar del Plataan, ja aina on otettu pieni osuma. Tämä haveri ei ollut paha siinä mielessä, että purje oli vanha, ja vuosi Karibialla oli polttanut revenneen takaliesman aika pehmeäksi. Se piti korjata heti, kun aikaa vaan olisi.Venekunta on juuri maksanut itsensä kipeäksi Brasiliassa tehdystä keneremontista, niin siksikin olisi ollut kaverin puolesta kivempi tulla satamaan ilman vahinkoja. 

Otettiin purje alas yöllä pimeässä, koska silloin ei tuullut. Siinäkin oli omat haasteensa Kipparille roikkua puosuntuolilla koko etustaagin matka maston huipusta alas leikellen purjeen riekaleita rullan välistä, että saatiin seili alas. Tilasin Northilta purjemaakari katsomaan laiturille laskostettua takaliesmaa, ja arvio oli 400 taalaa ompelusta veneen omista kankaista. Matruusi oli saanut juuri upouuden ompelukoneen käyttöönsä, muttei ruvennut väittämään vastaan, kun purje pakattiin Oscarin kyytiin. Ommeltavaa oli paljon. Hinta oli hyvä vielä sittekin, vaikka se pompsahti viisikymppisen Oscarin tuodessa purjeen takaisin.

Vuokraveneellä viikon keikka Kreikkaan ei anna ihan oikeaa kuvaa pitkän matkan purjehtijan arjesta. Nykyaikaisessa veneessä on tekniikkaa paljon enemmän kuin omakotitalossa ja matkailuautossa yhteensä. Lisäksi tietenkin kansivarustus, takila, purjeet, etc, elektroniikkaa, tietotekniikkaa, vaikka mitä, lähes loputon lista. Tavara happanee uskomatonta vauhtia ultravioletin ja suolaveden yhteisvaikutuksesta. 

Kippari on jaksanut pitää oman veneensä todo-listan hämmästyttävänkin lyhyenä pitkien satamajaksojen ja täysipäiväisen puurtamisen avulla. Mutta aina on jotain pientä hankittavaa ja tehtävää satunnaisesti kohdalle osuvalle turrellekin, jonka kohtaloksi napsahti kumiletkunpätkän, muutaman spray-pullon ja tupakansytytinliittimen hankinta. En jaksa kertoa ihan kaikkea, ettekä jaksa tekään lukea, mutta jos keskitytään tuohon liittimeen tai pistokkeen tai töpseliin lyhykäisesti, kun se on 12 volttisen sähkön kytkemisessä aika helppo perusjuttu ympäri maailman.

Turre mokasi jo lähdössä. Olen ollut veneellä yli 15 maassa, ja tehnyt hankintoja ja remppaa niistä kaikissa. Nyt vaan unohtui pikkujuttu, että näissä lämpimissä maissa pitää kylilla olla jo reilusti ennen ysiä, mutta kun just sillon oli vielä viileää, ja nukutti niiiiin mukavasti, ja kun lomalla on kiva nauttia aamiainenkin kaikessa rauhassa…

Kympin-yhdentoista jälkeen on jo niin kuumaa, että kaupungilla ravaaminen vituttaa.

Tutussa ympäristössä hommahan olisi aika simppeli, taksilla paikalliseen motonettiin, tavarat itsepalveluhyllystä, ja kassan kautta terassille. Siinä fresmentit, ja veneelle kunhan ehtii.

Noup.

Ensin surffaillaan nopsasti mahdolliset potentiaaliset kohteet, ja koitetaan paikantaa mahdollisimman monta samalle puolelle kaupunkia, sillä Platan kokoisessa kaupungissa siirtymät vievät yllättävän paljon aikaa. Turre osaa julkisia aika hyvin, joten taksia ei tarvita. Köyhän on nääs helppo säästää, kun vitut sillä mitään rahaa on. 

Pelipaikoilla on kymmenkunta isoa ja pienempää autotarvikeliikettä rinnan, sikinsokin ja poikittain. Reteesti sisään ja tabletilta tökkimään pistokkeen kuvaa: tres tollasta! Myyjä oivaltaa heti, ja pinkaisee turre perässä hyllyjen väliin. Pistokkeita on kaikkia värejä, kokoja, ledeillä, orkestereilla, haaroitettuna, karvanopilla ja ilman. Mutta joka ikisessä on usp-liitin. Ja just sitä ei todellakaan tarvita, vaan se kaikkein yksinkertaisin purettava ruuvikiinikkeinen malli. Eikö muka ole? Ei ole, vastaa nenänpää heiluen puolelta toiselle. 

Pidä tunkkis, meen seuraavaan puotiin. Siellä näytellään sama näytelmä. Kolmannessa alan katsella, että ihan kuin olisin jo nähnyt jossain nuo hienot ja kiiltävät sata erilaista pakoputkenpäätä, ja neljännessä on ne samat a-pilarin mittarikotelot ja ralliratit. Ja kaikkissa on sata varmasti ne yhdet ja samat tökkelit, kaikki uspilla. Eli unohda autotarvikeliikkeet, niillä ei vaan ole. Sattumalta kohdalle osuu autovaraosaliike. Tökin taas sormella, tommottinen, nenä heiluu ylösalas, jotta ymmärretty on turren tuska, mutta katsos poro kun tämä on autovaraosaliike, ja tuo sun pilipalisi ei todellakaan ole mikään varaosa, vaan noitten rihkamakauppiaiden roinaa - sormi sohii halveksivasti kadun yli. 

Nämä ovat kaikki taatusti jotain harrastelijanäyttelijöitä, sillä vaikka yhteistä kieltä ei ole, niin hyvin selväksi tulee hänen ihmisyytensä ylivoimaisuus myydessään 127 fiatin VARAOSANUMEROLLA olevaa jarrukenkää kadun toisella puolella pakoputkenpäihinsä runkkaaviin blingbling-tilpehöörihomoihin verrattuna. Case close. Käyn nyt kumminki varmistamassa tappioni vielä toisessa varaosaliikkeessä, josta olen lentää niskaperseellä pihalle, kun koitan jo vähän niinkuin vaatimalla vaatia tavaraa tiskiin. 

Huomaan kulkeutuneeni aika syvälle jonkun teollisuusalueen perukoille, kun kaihtimet ja kalterit sulkeutuvat siestan merkiksi. Kuljeskelen kadut ja kujat, mutta fresmenttikuppilaa ei löydy. Bussireiteille on vielä yli kaksi kilometriä matkaa. Ei löydy ei näy taksia. Turre lysähtää. Askel laahaa. Eikö ny vittu tän ikäinen ihminen osaa ottaa edes vesipulloa mukaansa. Ei se osaa. Turre on tuupertua. 

Kohdalle osuu sattumalta härskihartikaisen autokorjaamo. Seinän vierukset ovat ulkona ja sisällä kattoon asti kasattuna kaikkea sitä roinaa, jota joskus joku vielä tarvitsee. Pari yli-ikäistä amislaista koittaa saada sitä fiatin VARAOSANUMEROLLA ostettua jarrukenkää sopimaan Corollan taka-akseliin. Täällä niitä on ainakin käytettynä, olen aivan satavarma, ja eikun sisemmälle. Tabletti esille ja shöy pyörimään, senjores - tarvitaan kolme tuollaista, tökkii etusormeni. Kaksi kaljalta ja valkosipulilta haisevaa suuta hönkii; tä? Turre tekee kaikkensa, mutta yhteys on ja pysyy poikki. Aivan käsittämätön kaksikko. Otan sanani takaisin, härskihartikaisen pajalla oli saatanan fiksua ja välkkyä porukkaa.

Yksien kaltereiden välistä näkyy auton 12 voltin imureita, ja kahvinkeittimiä. Hahaa, noilla on pistokkeitakin. Ei ole. Ja imurit ovat niin kalliita, etten raaski ostaa edes yhtä, mistä voisi saada pistokkeen. Mutta täällä nuori herra antaa minulle firman nimen, josta vois löytyä. Free Elektronic. Siellä on kuulema kaikkea. No perskeles, sittenhän tämä on pulkassa, jos siellä kaikkea on. Kundi huutaa vielä perään, että se on kiinni siestan ajan. Peukku pystyyn, tämä on palvelua, vaikka poro ei mitään ostanutkaan. Turre surffaa putkan, ja toteaa sen olevan noin kymmenen kilometrin päässä toisella teolisuusalueella. Mutta toivo antaa voimaa, ja nyt turre jaksaa bussille, siitä toiselle, ja ymmärtää jopa tehdä pitstopin auringonvarjon alle odottelemaan siestan päättymistä ennen teollisuusalueelle menoa.

”Tämä on tukkuvarasto – vähittäismyymälä on keskustassa.” Turre saa oikean osoitteen lapulla, ja palaa muutaman sadan metrin päähän pitstop-paikastaan. Liitin löytyy. Siis sellainen liitin, jossa ei ole uspiporttia. Juotettava. Ja kun se juotettavakaan ei käy. Pitää saatana olla ne ruuvikiinnitykset! Ei ole. Ulkona turre näkee toisen elektroniikkakaupan. Samat liittimet, kaikki juotettavia. Ei vittu ole totta. On se.

Alkaa olla nälkä, mutta kaikki lounaskuppilat ovat kiinni tai myyvät ei oota, kun siesta on nääs ohi, ja kaikki asiakkaat töissä. Käyn kaupasta sämpylän, kinkkua ja kaljaa, ja vedän bussipysäkillä poron pystislounaan. Huoltoasemat! Täällä on vielä huoltoasemia, joissa ei myydä kaljaa, mutta missä on AUTOTARVIKKEITA. On joo, juotettavia, ja uspillisia. Venetarvikeliike - ei ole. Ei.

Turre katkeaa, ei se vaan kyenny.

Hyvää Joulua

Leikkisästi koristimme itsemmekin jouluun punaisin ja vihrein pikku palleroin...

Oikein mukavaa Joulua!

Tosta mä vedän!

Hieman ovat tuulet vaihdelleett suuntaansa, voimaansa, lujuuttaan, laatuaan, määräänsä...


Joulu merellä.

Vihdoin saatiin lupa jatkaa matkaa. Prefektura Naval oli tarkastanut veneen, ja todennut sen kelvolliseksi Argentiinan vesille parista puutteesta huolimatta. Järisyttävimpänä sammuttimen vanhentunut tarkistusleimaus, ja hieman tulkinnanvarainen hätärakettien määrä. Omasta mielestäni olisi kohtuullista, että jos pelastuslautan valmistaja uhraa runsaasti webbitilaa kaikelle joutavalle kehuskelulleen, niin jaksaisi kirjata senkin, montako laskuvarjorakettia juuri kyseisen lautan varusteisiin kuuluu. ISO-jotain sertifikaatti, johon lautta kuuluu, ei sekään erittele asiaa. Kummallista. Samassa satamassa ollut katamaraanin omistaja oli kiukutellut vaadituista rakettien määristä, jolloin tarkastaja oli kuitannut, että kuules kun sulla on tälläinen kaksirunkoinen alus, niin kyllä silloin hänen mielestään rakettejakin pitää olla itseasiassa kaksinkertainen määrä. Kiukuttelu loppui.

Lähdimme satamasta illaksi mietoon myötäiseen. Alus rauhoittui aaton aaton rauhaan yhden jäädessä kannelle, ja muiden painuessa nukkumaan. Siinähän ne tärkeimmät pariin vuorokauteen. Ai niin!
Pitihän se heti aattoaamuna niska kenossa tsiigata, mitä hyvää oltiin purjemaakarilta saatu. Ja hyvää saatiin, kiitos Oscar!

Jouluaaton yönä oli turrelle jätetty yövahtiin kolmannes After Eight-boksista. Turre kiittä ja kumartaa ja toivottaa kaikille joulua! Argentiinassa joulusta ei jakseta kauheasti innostua, eikä se juuri katukuvassa näy.

Joulupäivän vahti alkoi osaltani sillä, että aluksen ympärillä pyöri hieman enemmänkin delfiinejä. Tai mitä ne nyt on. Enemmänkin tarkoitti tällä kertaa sataa tai yli. Peruutin ja hain kameran. Lauoin pokkarilla ainakin kaksisataa kuvaa tietäen, että yhtään kunnollista kuvaa ei syntynyt. Turren ja kameran yhteinen viive on aivan liikaa delffiinin menossa. Sitten keksin, että hemmetti, onhan kamerassa sarjatuli ja video-mooditkin. Non nih delfinos, nyt saa hyppiä. Akku loppui. Painun alas keulaan, myllään kamani kolmasti ja löydän vara-akun juuri sieltä, missä sen piti ollakin. Vaihdan akun, ja horisontissa on pelkkiä aaltoja. Pääni pyörii, mutta aalto on alto, eikä delfiiniksi muutu. Joku on joskus johonkin valokuvausoppaaseen kirjannut, että kannattaa kuvata silloin kun on kuvattavaa, ja muu aika käyttää siihen, että on valmis kun hetki koittaa. Kaveri saattoi olla oikeassa.

Säätiedot lupaavat kovenevaa keliä, ja ovat oikeassa. Tuuli nousee pitkin iltaa, ja alkuyöstä mittarit alkavat pysyä 22 m/s yläpuolella. Purjeita on hieman pienennelty, tilaa on seilata joka suuntaan riittävästi, ja örkkiruutu on tyhjä. Örkkiruutu on se ruorin edessä olevan ison näyttöruudun osa, jolla Ais-järjestelmä näyttää lähellä olevat muut alukset. Seilaamme 40 miljoonaisen kansan rannikkoa tiheällä kalastusvyöhykkeellä suht lähellä Kap Hornin niemenkärkeä, jonka kautta maailmankauppa seilaa muutakin kuin kultaa, hopeaa ja mausteita. Liikennettä pitäisi siis olla, mutta kun ei ole. Jopa 120 mailin rangella meri on tyhjä muista päiviäkin. Aika outo fiilis, kun on tottunut avomerelläkin siihen, että aina joku on jostain tulossamenossa, ja aina yleensä kohtaavalla kurssilla. No hyvä näin, eipähän tarvii kansiväijyn jännitellä ja väistellä.
 
Tuuli yltyy hieman edelleen ja shiftailee suuntaansa noin 30 asteen haarukassa. Vene on nyt parhaimmillaan. Katselin Piriapoliksessa hieman karsaasti kannelle varastoidun tavaran määrää ja painoa arvellen sen vaikuttavan jo väkisinkin aluksen stabiliteettiin. Paatti on jopa liiankin vakaa edelleen. Masto pysyy ylväästi pystyssä tiukemmissakin puuskissa, eikä vene pienennä juurikaan kallistumisellaan tuuleen nähden purjealaansa.

Kiva turren tietysti tepastella kannella, joka ei ole 30-40 astetta länässä, mutta purjeisiin kohdistuu turhaa painetta veneen jäykkyyden vuoksi. Tämä vene on todellakin suunniteltu vesiin, joilla tuulee. Nyt ei haittaa pieni alirikaus, tuulessa on voimaa riittävästi, ja takila on yksinkertainen - helppo hoitaa. No mikään luovikeihäs tämä ei tietenkään ole. Tällä ajellaan mieluummin avotuuliin, kyllä ne tuulet aina sen verran pyörii, että haluttuun satamaan päästään.

Nyt on sitä keliä, joista nämä vedet muistan edellisiltä reissuilta, Vettä on alla alle satku, mutta sekin jo riittää ison veden aallokon muodostumiseen. Aalto on riittävän pitkää ja korkeaa, meno mukavaa kovasta tuulesta huolimatta. Tämä on purjehdusrokkia! Ja nytkö turre on tarkkana ruorissa, ja nyppii jaluksia kymmenen senttiä sisään-ulos jokaiseen tuulen siftiin.

No ei. Turre etsii automaattiohjauksen kaukosäätimestä kohdan, jossa autopilotti ohjaa tuulikulman mukaan oikeaan suuntaan. Sitten pitää vielä pöyhiä avotilan tyynyt sopivampaan asentoon ison - koko avotilan peittävän sprayhoodin suojissa. Vielä kun saa purjehdustakin taskuista sihautettua vahtikokiksen ja salmiakit paremmin käsille, voikin loppuvahdiksi kaivautua syvemmälle tyynykasaan ja katsella tähtiä. Vamos! Hyvin menee!


Rawson

Tuuli tyyntyy aikanaan aina, jolloin vaihdetaan taas siihen leppoisampaan matkanteon moodiin.
Kuva on edelliseltä legiltä, mutta eikös tuohon kiteydy aika mainiosti kaikki se matkanteon tuska, huoli, paine ja kärsimys, mitä vain voi kuvitella, kun matkaa on jäljellä vielä neljä ja puoli vuotta.

Eli kiire ei ole minnekkään. Kotisuomeen nähden ollaan jo nyt riittävän kaukana, joten loppumaileille aika riittää. Mutta on tuossa pitkän matkan seilaamisessa arkensa, jonka vuoksi itse mieluummin käyn vierailemassa muiden veneissä, kuin himoitsisin omaa venettä pitkään reissuun. Vene on koti ja omaisuus, josta on pidettävä hyvää huolta. Kipparin vastuulla on talkkarin hommien lisäksi oma ja muiden turvallisuus budjetista ja muista pienemmistä vastuista puhumattakaan. Vastuu on jakamaton, joten se on aika iso stressin poikanen kannettavaksi. Etenkin näillä vesillä, joilla säät ja satamat saattavat olla aika paskoja. Mutta edessä on paikkoja, joihin päästäkseen kannattaa nämä tuskaisemmat pätkät kyllä taatusti seilata.


Mar del Platassa ilmoitettiin seuraavaksi satamaksi Puerto Madryn, jossa ei ollut reilu kymmenen vuotta sitten mitään siellä käydessäni. Pilottikirja ei luvannut tilanteen miksikään muuttuneen, niin lennosta määränpääksi muutettiin kalasatama Rawson hieman syvemmällä etelässä.


Tulin illalla vahtiin, jolloin sain ohjeeksi, ettei vauhti saisi laskea alle viiden solmun, jotta ehdittäisiin korkean veden aikaan satamaan, jossa vuorovettä oli joku nelisen metriä. Se siitä kiireettömyydestä. Tuuli pyöri taas hieman sinnetannetonne, ja moinasi pikkuhiljaa olemattomiin. Volvo käymään ja vauhtia se vaadittu viisi solmua.

Yöllä oli jo niin viileää, että jouduin vetelemään päälleni yhtä väli fleeceä vaille kaiken tähän reissuun varaamani vaatteet. Tyyni örkitön meri, kuutamo ja kirkas tähtitaivas horisontista horisonttiin. Enpä viitsi herätellä muita, vaan päätän ajella ainakin auringon nousuun saakka. Vuorovesi muuttaa aamuyöstä suuntaansa, ja virta on vastaan. Vauhti putoaa, mutta kahvaa eteen, niin ongelma on ratkaistu. Uusi päivä alkaa nostaa päätään itäisellä taivaanrannalla, ja tekee sen upeasti. Pokkarilla saa hetkestä talteen rusottavan valoisamman viivan taivaanrantaa, mutta livenä saan palkkani yön yli ajelemisesta. Kaivelen partaalla kohmeisin sormin ujoa miehuuttani purjehdushaalarin kätköistä tervehtimään uutta upeaa aamua. Hetki on niitä jolloin sielu omituisesti tyhjenee kaikesta turhasta tauhkasta, ja jäljelle jää olennaisin. Pieni muna, mutta meri on kaunis.

Saan aamiaiseksi hieman sapiskaa polttamani polttoainemäärän vuoksi, sillä en ollut viitsinyt vetää kahvaa taakse virran lakattua, jolloin oltiin ajettu ylinopeutta useampi tunti, mikä tietysti maksaa. Tuuli nousee aamupäivällä, mutta tulee suoraan vastaan, joten viimeiset mailit satamaan ajetaan koneella vastatuuleen. Nyt on samaan suuntaan menijöitä reilumminkin, silä kalastajat ovat tulossa sisään satamaan samaan yläveteen, ja paatteja on ympärillä paljon, mutta sekaan sopii ennennäkemättömiä mustavalkoisia delfiinejä. Edellinen nöyryytys riitti, pokkari pysyy kannen alla.


Satama on aika ahtaan oloinen, täynnä kalaveneitä kylki kyljessä. Pitkän laiturin sivussa näyttää olevan paikka, johon voidaan tökätä kiinni, mutta samassa laiturille kaartaa Prefektuuran auto, josta kielletään kiinnittyminen. Otetaan hieman pakkia ja huudellaan VHF:llä lisäohjeita. Vihdoin vastaa naisääni huolellisella englannillaan, että meidän on siirryttävä välittömästi turva-alueelle. Mikä vitun turva-alue? Ei merikortissa, eikä pilotissa mitään mainintaa turva-alueesta ole. Tivaan lisäohjeita, kun sama naisääni toistaa vaateensa. Päättelemme, että kyseessä on joku nauhoite, koska lisäohjeita ei tule. Ohi kulkevat alukset viittovat seuraamaan heitä, ja kun radio pysyy mykkänä, niin ei kun kalapaatin perään ja ensimmäiseeen kylkeen kiinni, josta viitotaan, että tähän näin.


Nyt tuulee jo reilu 15 m/s sivusta, joten ihan helpoin rasti tuokaan kiinnittyminen ei ollut. Prefektuura on heti partaalla kyselemässä meiltä, että onko joku hätä. No ei ole ei. No sitten pitäisi ajella kuulema takaisin päin Puerto Madryniin. No kun ei huvita lähes kolmen päivän reissua edestakaisin tehdä. Kerromme, että vaihtomiehistömme odottaa meitä, emmekä ilman voi jatkaa matkaa. Nuori upseeri kyselee ohjeita konttorilta – saa niitä – eli syvemmällä satamasta löytyy paikka. Saako kaksi heistä nousta alukseen ja ohjata meidät sinne. Tottakai.


Irrottautuminen on ihan oma sirkuksensa, sillä näillä meriupseereilla ei tunnu olevan mitään käsitystä springeistä ja niiden käytöstä, vaan yhtäkkiä kaikki köydet ovat vaan irti. Pääsemme kyljestä irti, mutta yksi osuma partaaseen on pakko ottaa tuulen painaessa nyt jo aika helvetisti. Pitkän matkan vene on terästä. Se ei ole mitään muuta kuin terästä sen käytännön lujuuden takia. Kyllä lasikuidullakin pärjää maailmanympäri, mutta silloin kannattaa pysyä päiväntasaajan milkywayllä, jossa on pehmustetut laiturit.


Kalaveneitä on toinen toisensa perässä viidestä kymmeneen rinnakkain paattien koosta riippuen. Kolina ja pauke on satamassa melkoinen, kun kalapaatit tulevat satamaan, ja ne ajetaan parkkiin niinkuin heiteltäisiin moukaria kuorma-auton lavalle. Jokaisessa aluksessa on neljästä kymmenkuntaan kalastajaa, jotka huomioivat sataman ainoan naisen asianmukaisesti, ja Matruusi saa huomiota kerralla ainakin saman, kuin koko aiemmassa elämässä yhteensä. Huuto ja vihellys voittaa tuulen, ja nokkelimmat heiluttelevat katkarapuja nenänsä alla, ilmeisesti ovat tuoreita, vai mitä tuo meinannee… :))


Prefktuura osoittaa meidät kala-aluksen raadon kylkeen, että tuohon. Ok, siihen töijätään. Käsky käy konttorille, joka on samalla kohdalla rantakadun toisella puolella. Vastaan, että otetaan hieman happea, ja tullaan tunnin päästä. Tämä käy. Koilailen endoja kannelta, ja huudan viereisen veneletkan kavereille, että paljonko on tällä kohdin vettä alavedellä. Secco! Vähän aikaa menee kelaillessa, että mihin tässä nyt kuivaa valkoviiniä tarvitaan, mutta vihdoin asiat yhdistyvät. Tästähän taitaa tulla hieman jännempi rantautuminen. Virta vie vettä satamasta jo hemmetinmoista vauhtia, ja itse olen nyt tyytyväinen öiseen kaahaamiseeni, sillä se antoi sen lisäajan, jolla tässä sirkuksessa pyörittiin.


Käymme Prefektuurassa, jossa heti selviää, nyt kestää. Täällä ei ole huvivenettä ollut aikoihin, ja nyt on sitten joku hemmetin desperado, joka ei ole mennyt sinne minne on luvannut. Jätän Kipparin yksin toimistoon ja mennään Matruusin kanssa veneeseen köyttelemään sitä lisää kiinni. Vedämme pitkät köydet rannalta ja laiturilta veneeseen, takaköysi klyyssiltä suurimmalle jalusvinssille, ja keula heittoblokin kautta ankkurivinssin rummulle. Köli on jo tukevasti pohjassa, kun kiristelen veneen nojaamaan hieman kalapaattia kohden. Vesi ei häviä ihan kokonaan alta, mutta lähes. Vesivessat eivät toimi kuin kantovedellä, mutta eipähän heiluta punkassa. Että tälläinen huvisatama tällä kertaa.

Turre vaihtoon.

Tuntuu omituiselta herätä uuteen aamuun veneessä, kun kroppa heiluu, mutta punkka ei. Elimistö vatkaa vielä vanhasta muistista ikäänkuin merellä olisi, vaikka vene seisoo tanakasti kölillään nojaten kylkensä naapuriinsa. No nyt on hyvä alkaa uusi hieno päivä vaikkapa potkurin vaihdolla. Vene on menossa Patagoniaan vuodeksi, jossa todennäköisesti joutuu ajelemaan jäissä. Nyt kiinni oleva potkuri ei sitä kestä, joten kuivapuku päälle, ja Kippari käy vaihtamassa propellin hyötysuhteeltaan huonompaan, mutta jäät kestävään.

Ja ei niin pientä hommaa, jottei pikkuisen dramatiikkaa. Kömpelöstä sukeltajanhaskasta potkurinakselin mutteri päättää ponkaista uimaan omiaan. Vaikka vettä ei ole kuin vajaa metri, kestää Kipparilta aikansa sukellella nolla näkyvyisestä vedestä ja mutapohjasta mutteri takaisin työtehtäväänsä. Samassa yhteydessä mietitään, että pitäisikö läheiseltä telakalta yrittää ostaa myrkkymaalia, mikä olisi nyt hyvä sipaista pohjaan. Toisaalta, pohja on hyvässä kunnossa, joten ilmankin pärjäisi.

Tota joo, duunaile sää, niin kyllä turre ojentelee vehkeitä

Uusi oikein hyvä turre kyytiin, ja vanha reuhka mäkeen. 

Olin päättänyt jo ennen reissua palata takaisin Buenos Airesiin uudeksi vuodeksi. Ennen lähtöäni käytiin Prefektuurassa koko porukalla ilmoittamassa, että osa miehistöstä vaihtaa. ”Joo ei oikeen tänään onnistu nää asiakirjat, kun on lauantai.” ”Mutta onkos teillä dokumenttia, jolla todistatte, että ette ole menossa niille Malvinasin saarille.” Tä? Siis joku urpo on selannu Prefektuurassa läpi jotain mappia säädöksistä ulkomaisille veneille, ja löytänyt tämänkin helmen kolmenkymmenen vuoden takaa.

Tsau, mulle riitti, Turre menee nyt!

Sydämmmestäni kiitokset teille! Pitäkää paketti kasassa, jotta turre voi tulla takaisin!

Kari kirjoittaa alla hienosti ystävilleen tavoitteestamme, joten julkaisen sen nyt (Karin luvalla) tässä kaikille muillekin. Olen vaihtanut Karin tietojen tilalle Omahan sähköpostin.


Nyt sitten hereillä kaikki ne, jotka haluavat hengitellä raikasta meri-ilmaa. Vene menee Patagoniaan, eli seilaa Magalhaesin kanaalia ja eteläpuolella olevaa saaristoa seuraavan vuoden. Voin kokemuksesta kertoa, että alue on kokemisen arvoinen. Seilaaminen siellä suomalaisessa veneessä ei ole ihan tavanomaista. Alue on totaalista maailmanlaitaa, jossa suomalaisia huviveneitä on pyörinyt kaiketi yksin sormin laskettava määrä.

Tahdotko mukaan? Kippari ja Matruusi ottavat vieraita veneelleen purjehtimaan kanssaan, muttei täysihoitoturreiksi. Aiempi purjehduskokemuksesi on hyväksi, mutta ei välttämätöntä. Jos olet aito ulkoilmaihminen, uskot vankasti voivasi hoitaa vahtivuorosi - pärjäät ilman mäkkäriä ja normiarkeasi - purjehdusloma eteläisen jäämeren vesillä voi olla sinun. Vene seilaa Kipparin aikataulun ja reittien mukaan, eikä ole mikään charter-ratikka.

Nämä reunaehdot hyväksyen laita meille viestiä: info.syomaha(at)gmail.com.

Siitä alkaa sinun purjehduslomasi kylmiin vesiin ja karuille rannoille, jotka eivät kaikille sovi, mutta saattavat puhutella juuri sinua loppuelämäsi.
 
Halutessanne voitte käydä lukemassa Turren juttuja hänen koko reissustaan Argenttiinassa sinnetannetonne.blogspot.com ne ovat vielä siellä hetkisen.