Helmiä, trooppisia tuulia, ankkurointeja.

Pitcairnilta Gambierille.

Starttaamme Pitcairnilta 21.4.2019. Tuulta ei ole kovinkaan paljon, mutta aallokkoa on. Se tulee tällä kertaa pohjoisesta, jossa pyörii matalapaine alueet. Kaputeeni haluaa vierailla ensimmäisellä atollilla. Once tai toisessa kartassa nimellä Oeno. Sinne on noin vuorokauden matka Pitcairnilta. Minä alan olla jo väsynyt näihin ns. ulko ankkurointeihin. Vene keinuu aika paljon lähes poikkeuksetta ja vie minulta ylimääräisen energian täysin. En siis ole merisairas, mutta en myöskään tee mielelläni mitään ylimääräistä.

Lähestymme Oeno atollia etelän puolelta ja etsimme hyvää ankkuripaikkaa. On selvää, että emme voi mennä sisään tähän atolliin. Kierrämme saaren itäiseltä puolelta ja päädymme ankkuriin saaren läntiseen kulmaan. Ankkuroimme 20m syvään veteen ja laitamme ketjua ulos yhteensä 70m. Kaputeeni pudottaa vaatteet päältä samoin tein ja kaivaa snorklaus välineet. Vihjailen vähän, että mitenkäs, jos laittaisit uimahousut jalkaan? Ei sillä, että täällä nyt kukaan meitä näkisi, mutta kalat voivat olla hyvinin uteliaita erinäisistä ulokkeista. En mä mitään housuja tarvii. Oletko varma, kysyn, ehkä kuitenkin kannattaisi? En tarvii, sano kaputeeni ja oli jo meressä. Aloin sitten kaivamaan omia kamppeitani snorklausta varten. Ennekuin ehdin veteen tulee kaputeeni ylös vedestä ja painuu sisälle veneeseen. Kyselen, että mikäs nyt tuli? Ei mikään, missä mun uikkarit on? No en nyt tiedä, eiköhän ne siellä sun kaapissa? Että mikä nyt tuli? Ei vastausta, uikkarit jalkaan, takas veteen ja kamera mukaan. Kainuvaaramaisella tavalla vastaus tulla tupsahtaa vähän myöhemmin. Oli tavannut isohkon kilpikonnan vedessä. Se oli alkanut kiertää Aiskin ympäri ja tulla liian uteliaaksi. Kerrotaakoon niille, jotka eivät sukella, että yleensä kilpikonnat lähtevät poispäin sukeltajasta ei todellakaan ala kiertämään sukeltajaa ympäri. Tämmöinen käyttäytyminen saattaa olla Hailla. Tosin, sehän on jo todettu aikaisemmin, että kaikki eläimet tykkää Aiskista.

Näkyvyys on todella huima. Jopa minä meinasin saada shokin kun laitoin pään veden alle. Holy shit, pystyin erottamaan kaikki korallit pinnalta 20m syvyyteen. Ankkuri ketju oli ihan suorana pohjassa ja pystyimme näkemään ankkurin veneen keulalta. Tämä tarkoittaa, että näkyvyys on +50m. Kilpikonnaa ei enää näkynyt, joten ei ehkä tykännyt Aiskin neon keltaisista uimashortseista.

Ankkuri ylös ja matkaa jatkuu, vielä pari päivää Gambierille ja rauhallisempaan ankkuripaikkaan. Viimeinen päivä kuluu mukavan leppoisassa purjehdus kelissä. Tosin joudumme menemään sivuvastaiseen, jotta pääsemme kaakossa olevaan sisäänkäyntiin. Purjeet alas ja kone käyntiin.

Kun on tottunut näihin 3-5km syviin alueisiin alkaa tuollainen 10m syvä sisäänkäynti jo vähän jännittää. Hyvin se kuitenkin menee. Onneksi keli on leppoisa ja ajelemme sisälle saariryhmään. Gambier on hieman erilainen atolli, sillä siellä on korkeita vuoria ja näin ollen myös enemmän vettä. Tämä ei kuitenkaan vedä vertoja kauneudellaan Pitcairnille. Seikkailemme Ile Mangareva saarelle, kaupunkiin vai pitäisikö sanoa kylään, jonka nimi on Rikitea. Keppiviidakko alkaa muistuttaa suomen vesiä, hui, miten näistä ajetaan. Matkalla huomaamme, että simpukka farmit ovat valloitaaneet tämän saaren parhaat sisääntulo väylät. Joudumme todella väistelelmään poijuja. Pimeällä tänne ei ole mitään asiaa. Kaikki poijut eivät edes näy pinnalle. Helmien kasvatus on täällä ilmeisen suuri elinkeino.

Kun lähestymme ankkuripaikkaa huomaamme, että se on aikas täynnä. Tämähän alkaa muistuttaa Karbian ankkuripaikkoja. 29 venettä on ankkuroitunut aika pienelle lahdelle. 25 vuotta sitten samalla lahdella vieraili 8 venettä vuodessa. Aika iso muutos. Onhan täällä onneksi tuttujakin ja saamme vinkkejä vähän kaikilta mihin voisi mennä. Ankkuroimme 3 kertaa. Ensin olemme liian lähellä riuttaa, sitten liian lähellä laiva väylää, josta täyndennys alukset kulkevat laituriin. Vihdoin saamme mielestämme hyvän paikan. Tosin nyt on niin tyyntä, että on vaikea sanoa missä kenenkin ankkuri on. Veneet ovat mikä mihinkin suuntaan. Ankkuroidumme illansuussa 24.4.2019.

Rikitean ankkurilahti.

Olemme saapuneet Ranskaan, joten kirjaudumme maahan sisään. Tämä käy helposti, kunhan vain löytää oikean paikan ja siellä on joku vielä töissäkin. Kuulimme, että jotkut veneilijät olivat odottaneet jo 4 päivää, että saisi kirjauduttua. Meitä kuitenkin onnistaa ja pääsemme viranomaisille heti seuraavana aamuna. Virkailija katsoo paperimme ja alkaa hieman hymyilllä. Kaputeeni vähän sitä ihmettelee, että mikäs nyt noin naurattaa. Sitten hän kysyy, että tiedämmeko mitä Omaha tarkoittaa Polynesian kielellä? No voi sun. Tätä Aski mietti jo suomessa. Hänen mielestä se saattaa kuullostaa hieman Polynesian kieleltä, joten mehän emme tiedä, jos sanalla Omaha on joku merkistys? No ilmeisesti se tarkoittaa pissalle menemistä. Semmoista sitten tällä kertaa. Luultavasti hauskuutamme paikallisia täällä hyvinkin monessa paikassa.

Parin päivän päästä alkaa kova tuuli ja huomaamme olevamme noin 10 metrin päässä lähimmästä veneestä. No onneksi ankkurin pito on täällä hyvä ja olemme kuin täi tervassa. Tosin vierssä oleva riutta on todella epämiellyttävän lähellä. Naapurit vaikuttavat olevan mukavaa sakkia. Eivät yhtään hermostu, vaikka veneemme ovat välillä tosi lähellä toisiaan. Keli kovenee ja Rikitean viranomaiset kehottavat meitä pysymään aluksissa. Harmi, sillä olimme sopineet käynnin käsityöläisen luo, joka valmistaa koruja ja muita tuotteita helmistä ja osterin kuorista.

Tuuli nousee jopa 40kn. Onneksi aallokko ei pääse nousemaan kovinkaan suureksi. Kuulen, että ei ihan tavallista täällä. Tiedän, että osa tutuistamme on vielä merellä. Yksi alus saapui juuri ja juuri ajoissa satamaan. Ankkurointi oli jo silti heillä hankalaa. Olemme huomanneet, että joskus ankkuri ei mene tarpeeksi nopeasti alas. Varsinkin silloin kun täytyy ankkuroida 20m syvään veteen. Kun ankkurivinssiä käyttää ns. moottorilla se on liian hidas. Pudotamme tallöin ankkurin ns. vapaa pudotuksena. Näin ollen alus ei ehdi liikkua liian kauaksi paikasta, johon ankkuri oli tarkoitus pudottaa. Tuuli, ahdas ankkurointi ja syvä vesi ei todellakaan ole niitä helpoimpia tilanteita. Omaha selviytyy tällä kertaa hyvin, mutta useat veneet joutuvat ankkuroimaan uudestaan. Monissa veneissä on joku kannella päivystämässä. Me laitamme ankkuri- ja syvyyshälytyksen päälle ja alamme Aiskin kanssa katsomaan piirrettyjä ja juomaan rommia. No ei tietysti liian montaa, jotta pystyy vielä toimimaan tarvittaessa. Siis rommia.

Täällä aika menee pääsääsntöisesti uuden sääikkunan odotteluun. Kova tuuli kestää noin viikon verran. Välillä miedompaa kunnes se taas kovenee. Venettä ei voi jättää yksin kovinkaan pitkäksi aikaa. Tiedämme, että ulkona on iso aallokko. Ei houkuttele merelle. Kylä on pieni ja ruokakaupat aikas hinnakkaita. Teen heti ns. pilkkuvirheen ja huomasin, että ostin noin 18€:lla 3 purkkia kapriksia. Noh täytyy säästää oikeen spesiaali tilanteisiin…

Sain lahjaksi leipäpuun hedelmän kirkolla käydessä.

Vappupäivänä on "Triathlon" ja tätit tekevät urakalla sapuskaa porukalle.

Yksi "Triathlon" laji on pingis.

Lentopalloa, veneilijöiden joukkue.

Köydenvetoa melomalla.

Gambier on tunnettu mustista helmistään ja löydämme pienen hakemisen jälkeen täältä kaksi helmipaikkaa. Toinen valmistaa helmikoruja ns. viallisista helmistä ja toinen myy ykkösluokan tavaraa. Toki hinta skaala on huima. Hinnat helmille alkavat noin 10€:sta ja kalleimat täydellisimmät ovat jopa 15000€/kpl. Kaunein helmi on tietysti todella pyöreä, sileä pintainen ja väriltään sinertävä, alumiinin hohtoinen. Noin 15-20% ostereista kuolee, 40% on viallisia ja loput 40% pystyy kasvattamaan hyviä helmiä. Helmi syntyy niin, että ns. siemen laitetaan osterin sisällä olevaan lihakseen. Tämä on todella tarkkaa työtä. Siemenen istuttaja tulee Japanista. Helmi kasvaa osterin sisällä noin puoli vuotta. 

Mestari työpajallaan.

Herran tekeää taidetta. Kaiverrettu osterinkuoreen.

Tämä koru oli menossa morsiammelle.

Samaisen herran tekemä valaisin lahjaksi isoäidilleen. Kirkko on kuva Rikitean kirkosta.

 Kysyin tietysti heti, että onko mahdollista löytää luonnon helmiä ei kasvatettuja. Vastaus oli kyllä, joten osteri jahtiin siis… Pääsimme tutustumaan paikallisen taiteilijan pajaan, jossa hän näytti mm. miten he kiillottavat ja koristelevat osterin kuoret. Oli todella mielenkiintoista ja hienoa ostaa tuotteita suoraan valmistajalta itseltään ja tietää, että tämä mies, tässä kylässä on valmistanut tämän tuotteen juuri tässä talossa. Nykyään matkamuistoja saa matkamuisto kaupasta, jotka on valmistettu ties missä. En ehkä olisi valmis maksamaan tämänkaltaisesta tuotteesta, jos se myytäisiin turistikadulla, vaikka se olisikin valmistettu esim. Rikitealla. Täytyy sanoa, että simpukoista tehdyt tuotteet ovat saaneet minut arvostamaan niitä eritavalla kun olen nähnyt näitä upeita esineitä täällä. Mielikuva simpukka tuotteista on kiina kaupasta ostettu amppeli, joka on mummon ikkunalla. Nämä ovat kuitenkin luonnon ”jätettä” josta on tehty taidetta ja käyttötuotteita. Ei siis muovia tai muuta teollista mukana. Aivan mahtava juttu! Kiinaan myös viedään täältä osterin kuoria, josta valmistetaan siellä esim. nappeja.

Matka jatkuu ja kuulemme, että mm. Jori on Haolla. Olemme Aiskin kanssa ns. löytömatkailijoita, joka tässä kohtaa tarkoittaa sitä, että emme lueskele opaskirjoja juurikaan etukäteen vaan kuulemme kanssaveneilijöiltä tärppejä ja sanomme, Yes, tuo kuullostaa kivalta mennään sinne!